olen nähnyt pastorin, joka on öykkäri ja naispappeuden puolustaja... :wink:
Peilistäkö?
Mulla katsoo peilistä välillä yksi öykkäri naispappi. Joskus onneksi myös vähemmän öykkäri.
Mielenkiintoinen ketju. Tuttujenkin ihmisten pyhityskäsitykset ovat minulle uusia, näistä ei usein tule puhetta seuroissa tai kamarikeskusteluissa.
Viime aikoina on synnin ja armon dynamiikka tuntunut riittämättömältä selittämään oman elämän tuntoja. Syyllisyyttä syvemmin kaivaa usein kokonaisvaltainen häpeä, oman olemassaolon oikeutuksen ja merkityksen kysely. Tähän ei synninpäästö osu, se ampuu huti. Jotkut sanat ehkä joskus, "Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun" - koskettavat koko olemusta, ei vain omaa pahuutta ja väärää elämää. Paavo-setä (Kettunen) on näitä syyllisyyden ja häpeän eroja ja yhtäläisyyksiä tutkinut enempikin. Hänen kirjoituksensa aiheesta ovat mielenkiintoisia. (Justiinsa oli maanantain Keskisuomalaisessa juttu, johon Paavoa oli haastateltu.)
Körttiläisyydessä koskettaa ihmisen kokonaisvaltainen hyväksyminen, synteineen ja vikoineen. Se johtuu varmaankin osittain pyhityskäsityksestä, en tiedä. Urpo Karjalainen puhui joskus siitä, että kun tunnistaa itsessään kadotuksen alaisen ihmisen, ja sitten myös muissa, se yleinen huomio päin helvettiä menemisestä voi paradoksaalisesti antaa voimaa, huumoria ja keskinäistä rakkautta: kun mitään ei ole tehtävissä, ollaan kaikki yhtä huonoja, kaikki saamapuolella, kukaan ei voi ylpeillä toisen edessä uskollaan tai teoillaan - "Kun on pohjalla, on tukevalla pohjalla".
Kristikunnan yhteiseen perintöön kuuluu
imitatio Christi, Kristuksen jäljittely tai perässä kulkeminen. Tai matkiminen. Vaikka ortodoksit puhuvatkin jumalallistumisesta, kyllä se heillä on hyvin mystistä hommaa. Ei mitään omaa ylpeiltävää siinä ole. Jumala heilläkin sen työn tekee. Saisiko ihminen tuntea iloa ja huojennusta siitä, että on Jumalan armosta saanut oppia elämässään jonkun asian? On sosiopsykologinen selviö, että ihmiset ovat eri kehitysvaiheissa ja elämänvaiheissa ja ymmärtävät elämänsä eri lailla. Viisaus on harvoin myötäsyntyistä, sitä kertyy elämänkokemuksen kautta jos on kertyäkseen. Jumala kuljettaa välillä pohjamutia myöten, ja jos siitä viisastuneena opettelee sukeltamaan paremmin, niin olisiko se sen pyhityksen mahdollinen myönteinen merkitys?
Olen kipuillut tämän asian kanssa teinivuosista asti. Silloin näytti siltä, että jotkut ihmiset ovat kerta kaikkiaan parempia kuin minä: kiltimpiä, ystävällisempiä, aikaansaavempia, lahjakkaampia ja huomioonottavampia. Ja nöyrempiä! Sellaisia on Jumalankin paljon helpompi rakastaa. Nyt on tämän asian kanssa jo vähän helpompaa, kun on nähnyt, että ei sitä itse näe toisten elämän sisään. Jokaisella on oma tiensä, eikä se, mikä minulle näyttää helpolta, välttämättä ole sitä sen kulkijalle.
Minusta ihmiset ihan oikeasti ovat erilaisissa vaiheissa myös uskonelämässään. Enemmän kokeneet ovat käyneet syvemmällä ja kyllä se minusta jonkinlaista pyhitystä on. Jumala pyhittää karsimalla omaa pyhyyttä pois.
Äh. Lätisen sekavia. Kuitenkin: ihmisen kuuluu rakastaa itseään. Se on hirmu vaikeaa, nähdä itsensä Jumalan silmin, äärettömän arvokkaana. On lupa päästä vapauteen häpeästä. Myös syyllisyydestä, mutta se on vain osa sitä. Siitä käsin voi pikkuisen sitten jo osata rakastaa muitakin. Kenties elämän aikana voi hiukan kasvaa, oikeasti. Tai sitten ei.
Juuri kun luulee oppineensa jotain, saavuttaneensa jotain turvallista ja pysyvää, niin vaikkei siitä olisi edes ylpeä vaan vain kiitollinen ja onnellinen, niin se voidaan ottaa pois. Ja taas menee uusiksi käsitys omista teologisista rakennelmista ja ...no, kaikesta.
