Täytyy seisoa pimeässä peilin edessä, silloin ehkä salatun Jumalan rakkaus huokuu kuten joskus saunan lauteella yksin istuksiessa.
Täytyy sanoa etten oikein ymmärrä (ehkä en haluakaan?) tuommoista "Jumalan rakkauden huokumista" kun minusta siellä raamatussa aivan ykskantaan kerrotaan että "niin Jumala rakasti maailmaa että antoi ainokaisen...". Minusta tässä ei ole mitään mystiikkaa tai salaista?
Kuinka paljon herätysliikkeiden opetus yleensä on aikaansaanut tällaista mystiikan viljelyä? Ja sekoitetaankohan tässä kohtaa ne kaksi asiaa että Jumala on salattu mutta Hänen rakkautensa ei ole salattu vaan ilmeinen ja julkinen?
Kun näin katselee asiaa, ei tarvitse ollenkaan mietiskellä, huokuuko tai tuntuuko se rakkaus missä ja millä tavalla; -se on ilmoitettu ja on luja kuin kallio. Tässä mielessä täytyy todeta että perinteisesti evankelisten opetus on terveempää ja raamatunmukaisempaa kuin körttiläisten. Körttiläisyys vielä jonkin verran viljelee puolitahattomasti, perinteestä johtuen pietismiin kuuluvia painotuksia mm. mystiikaa siitä että Jumalan armo täytyisi jotenkin saada kokea kokemuksellisesti ja tunneperäisesti. Minusta semmoinen pitkän päälle on lakihenkisyyttä ja vammauttavaa kun ei saada/haluta/pyritä uskomaan armon olevan tosi pelkästään ilmoituksen perusteella tosiasiana. Silloin ei tarvitse yrittää tuntea mitään eikä kurotella mihinkään päin, saa levätä ja uskoa sen olevan voimassa. Pietismissä tällaista lepoa ei ole, vapaaehtoinen kokemuspakko istuu jääräpäisen lujassa ja syvässä herätysliikkeitten koulimassa kansassa. Lähes jokainen ajattelee tämän seurauksena että usko ei voi olla oikeaa jos ei tunnu jotain, -edes vähän... Ja niinpä kurotellaan, pinnistellään ja seistää varpailla josko se armon vilaus näkyisi edes vähän hännänpäästä...
sanokaa mitä tahdotte mutta kyänäinon!
Ai niin; -alkuperäiseen aiheeseen: "Ihminen JUmalan rakkauden peilinä?"
-Utopistinen ajatus!