Ihminen Jumalan Rakkauden peilinä

[seppos]

Onko missään luettavissa, että Jumala antaisi jollekkin ryhmälle esim uskoville jotain etuoikeuksia tai muuta vastaavaa maan päällä?.

Eikös armolahjat periaatteessa ole tällaisia "etuja", joita jotkin uskovaiset (eivät siis kaikki) ovat saaneet tähän maailmaan? Minusta myös Jumalan suojelua ja johdatusta voidaan pitää mitä suurimpina etuina. Myös usko itsessään on minusta etu eli se, että saamme uskoa Jumalaan ja että olemme saaneet Jeesuksen Kristuksen vapahtajaksemme.

Minusta tuntuisi hieman kummalliselta ajatella uskoa etuna. Kysymys mitä hyötyä tai etua on uskosta on hankala, sillä se luo vaikutelman, että ratkaisu olisi ihmisen omissa käsissä. Usko on aika oudolla pohjalla jos tarvitsee ajatella sen tuovan elämään jotain etuisuuksia. Tuomion edessä on turha heilutella etuseteliä tai puhua kielillä...

Armolahjat ovat tietysti jonkinlaisia etuja, mutta tekniikan ihmisenä tarkoitin ensijaisesti konkreettisia kuten vaurautta ja terveyttä. Menneinä aikoina oli tapan sanoa "onpa Jumala häntä siunannut varallisuudella ja terveydellä". Kaikki on Jumalalta, mutta miksi niin eri annoksina, vaikka ero uskosta ei voi löytää. Vanha maallinen sanonta on "jos on onnea rakkaudessa niin rahassa ei ole" Ainakin takaperin se näyttää iltapäivälehdistä luettuna olevan totta.

[Kauhanen T]

Juhani kirjoitti:

Miten ihminen pelastuu - inhimillinen kysymys - mutta se ei kuulu körttiläis-lutherilaiseen uskonoppiin, ainakaan mielestäni

Pelastus on maltettava jättää Jumalan huoleksi. Mutta kysymys siitä, miten minä voin pelastua käy aika ajoin olennaiseksi monille kristityille, myös körttiläisille. Sitä kutsutaan herätykseksi.

Siksi myös tuohon kysymykseen vastaaminen on tärkeää. Jos ihminen jätetään tuon kysymyksen kanssa yksin, siihen vastaa "vanha aatami" ja tyrkyttää joko hyviä tekoja tai helppouskoisuutta.

Huomaan nyt, että herännäisyyden perinteessä on aiemmin puhuttu kysymyksen "Pääsenkö minä taivaaseen?" epäolennaisuudesta. Kristusta ei voi ikävöidä ajatellen, että hänestä minä saan hyötynä taivaspaikan. Wilhelmi Malmivaara: (Kuollut usko ja elävä usko. - Hengellinen Kuukauslehti 1893. Lainattu teoksesta "Polvesta polveen täällä". Toim. J. Malmivaara jne. Kustannuskiila 1983. S. 65-66.)

Kuollut usko tarkoittaa aina omaa hyötyä, etsii itselle etuisuuksia, autuutta, kunniaa ym.; elävä usko ei etsi muuta kuin Jumalan kunniaa. Kun esimerkiksi kuollut usko pitää pääasiana sitä, miten itselle käy, ja kysyy: "Pääsenkö taivaaseen? Vältänkö helvetin? Saanko armon? Olenko varmasti autuas Jumalan lapsi?" Elävä usko ei jouda näihin, vaan kysyy: "Saako Jumala minussa kunnian? Menestyykö Hänen työnsä minun kauttani vai estänkö sitä?"

Kysymykset ihmisyksilön pelastuksesta ja kohtalosta kuoleman jälkeen ovat Malmivaaran mukaan ilmeisesti eri asioita. Hän kirjoittaa myös näin: (Autuuden varmuus. Hengellinen Kuukauslehti 1896. Lainattu ed. teoksesta, s. 74. Lihavoinnit Wilh. Malmivaaran.)

...heränneelle ihmiselle on ihan eri asia usko Kristukseen ja usko omaan autuuteen. Niiden välillä on yhtä suuri eroitus kuin antajan ja lahjan välillä. Jos minulla on osallisuus Kristuksesta, niin olen hänessä autuas, jos sana autuas tietää samaa kuin onnellinen, ja jos pysyn Kristuksessa, niin tulen hänessä autuaaksi, jossa autuudella tarkoitetaan iankaikkista elämää. Tämä on aivan luonnollista, eikä siitä tarvitse mitään uskonkappaletta tehdä, sillä osallisuus Kristuksesta on autuutta, uskoinpa itseni siksi tahi täksi.

Kysymys siitä, miten tämän autuuden (tai pelastuksen tai armon tms.) osallisuuteen päästään, on kuitenkin mielestäni aina olennainen kysymys.

[seppos]

Sanonta "kärsi, kärsi, niin kirkkaamman kruunun saat", johon Risto viittasi, on todella julma tapa vaikkapa vastata jonkun kärsivän ihmisen kysymyksiin.  ristiä harteilla. .

Tuota sanontaa ei juuri nykyisin kuule, mutta kun sitä aiemmin enemmän käytettiin niin minusta siinä oli ironinen sävy mukana eikä kukaan todella tarkoittanut sitä sanatarkasti. Se saatettiin sanoa esimerkiksi vanhempien toimesta heidän mielestään turhaan itkevälle lapselle. Valitettavasti sävyt eivät säily irtolauseessa, niin että niitä voisi todentaa. Mieleeni ei tule tapausta, jossa se olisi sanottu tosissaan.

[Sanneli]

Mielestäni armo kuuluu kaikille, ei vain ns. uskovaisille, koska kuka sanoo, missä raja uskovaisen ja ei-uskovaisen välillä menee? Eikä myöskään kukaan ihminen ole toista parempi, kaikki tekevät syntiä. Poikkeuksena tietysti Kristus.

"Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä. Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta. Totisesti: joka ei ota jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse." (Mark.10:14-15)

[Kauhanen T]

Mielestäni armo kuuluu kaikille, ei vain ns. uskovaisille, koska kuka sanoo, missä raja uskovaisen ja ei-uskovaisen välillä menee?

Kaikkihan me olemme uskossamme puutteellisia, mutta juuri sellaisina Kristus meidät haluaa! Kyllähän armo kuuluu kaikille, eri asia on sitten, kuka sitä tuntee tarvitsevansa. Ei varmaankaan uskovainen, vaan syntinen...

[Sanneli]

Kaikkihan me olemme uskossamme puutteellisia, mutta juuri sellaisina Kristus meidät haluaa!

Tämän takia termi uskovainen on erheellinen. Ei ihmisiä pysty jaottelemaan "uskovaisiin" ja "ei-uskovaisiin", varsinkaan jos uskovaisuus käsitetään johonkin herätysliikkeeseen kuulumiseksi.

[iiwi]

Huomauttaisin, ettei usko useinkaan näy sillä tavalla kuin odottaisi. Varsinkin herätyksen ensi ahdistuksissa - jotka monella kestävät läpi elämän - herännyt voi käyttäytymisensä ja puheidensa perusteella vaikuttaa jumalattomammalta kuin ulkokultainen luulouskoinen tai suruton.

Tarkoitan tällaisia tunteita: "Minä en kelpaa Jumalalle enkä siksi ihmistenkään seuraan, kaikki tuntuu minusta synniltä, en siedä kuulla puhuttavan Jumalasta mitenkään iloisesti ja kevyesti, en voi mennä ehtoolliselle kun olen syntinen."

Tällainen herännyt voi vetäytyä toisten seurasta, olla usein kiukkuisen oloinen ja epäkohtelias. Tai hän saattaa mennä holtittomuuksiin vaikkapa oluen kanssa jos joskus malttaa ottaa vähän rennommin.

Mutta minä ajattelen niin, että Jumalalla voi olla oma tarkoituksensa siinä, että hän tällä lailla pitää ihmistä hyvinkin syvälle käyvässä armon ikävöimisessä. Siitä tällaisissa herätyksen vaivoissa on aina pohjimmiltaan kyse! Ja näitten ahdistusten kautta herännyt ihminen voi levittää jotain Jumalan tuntemista ympärilleen jos asiaa vain osaa katsoa siitä näkökulmasta.

Tuskaiseen sieluun tällaiset sanat tuntuvat niin hyvältä että itku tirahtaa silmään.. Ehkä se tällanenkin vanha Eeva kelpaa kuitenkin Jumalalle

[Kauhanen T]

Ei ihmisiä pysty jaottelemaan "uskovaisiin" ja "ei-uskovaisiin"

Sanoisin että periaatteessa tällainen jaottelu voidaan tehdä (sen tekevät mm. monet Raamatun kirjoittajat), mutta jos kriteerit asetetaan minun mielestäni oikealla tavalla, ei kukaan täytä "uskovaisen" kriteerejä. Moni luulee täyttävänsä, mutta peittääkin vain sillä tavalla "suruttomuuttaan"!

[PekkaV]

Ihminenhän on Jumalan Rakkauden peili kanssaeläjilleen. Entä jos ihminen ei tunne Jumalan Rakkautta? Entä jos ihminen ei ole Jumalan yhteydessä? Voiko ihminen silloin heijastaa sitä toiselle? Entä heijastaako uskovainen väistämättä sitä toisille?  Eikö se ole loppujenlopuksi ihmisen omasta päätöksestä kiinni? Eikö ihminen itse määrää onko toisille armollinen? Ihmisen pitää päättää toimia toisten hyväksi. Ihmisen pitää rakastaa toista. Ihmisen pitää armahtaa toista. Sitä ihmisen pitää monien muiden asioiden keskellä tehdä ollakseen Jumalan Armon ja Rakkauden peili. Pystyykö ihminen joka ei usko kaikkeen tähän? Olisiko sitä kykyä kenelläkään ilman Jumalaa? Onko vain uskovaisten ihmisten elämä ja kyvyt riippuvaisia Jumalasta?

Jumala on salattu Jumala. Herran tiet ovat tutkimattomat.
Kuten kirjailija totesi Jerry Halloween -showssa, aamulla ihmisen elämä alkaa ja illalla päätty kuolemaan.

[Pena]

Sellaiset meistä ovat Jumalan rakkauden peilejä, jotka toimivat oikein ja hyvin tekojaan tarkemmin harkitsematta. Heistä olisi vastenmielistä tehdä pahaa eikä se useimmiten edes juolahda vaihtoehtona mieleen. Siksi he eivät myöskään muista mitään ansiokasta tehneensä.
Jumala on uskoakseni saanut tällaisen aikaan, vaikka se olisikin tapahtunut kodin, koulun tai muun kasvatuksen kautta.

[PekkaV]

Puhdas pöytä tarkoittaa kielteisen kieltämistä ja myönteisen myöntämistä, mikä toteutuu joka aamu, parhaimmillaan automaattisesti puhtaalla mielellä tiedottomasti.

[Riitta-mummi]

Minun peilistäni näkyy useimmiten vain minun kuvani, niinkuin juuri nytkin kun ihan äsken kirjoittelin ruokaketjuun ansioistani mummina ja muonittajana.

Täytyy seisoa pimeässä peilin edessä, silloin ehkä salatun Jumalan rakkaus huokuu kuten joskus saunan lauteella yksin istuksiessa.

[Jampe]

Täytyy seisoa pimeässä peilin edessä, silloin ehkä salatun Jumalan rakkaus huokuu kuten joskus saunan lauteella yksin istuksiessa.

Täytyy sanoa etten oikein ymmärrä (ehkä en haluakaan?) tuommoista "Jumalan rakkauden huokumista" kun minusta siellä raamatussa aivan ykskantaan kerrotaan että "niin Jumala rakasti maailmaa että antoi ainokaisen...".  Minusta tässä ei ole mitään mystiikkaa tai salaista?

Kuinka paljon herätysliikkeiden opetus yleensä on aikaansaanut tällaista mystiikan viljelyä? Ja sekoitetaankohan tässä kohtaa ne kaksi asiaa että Jumala on salattu mutta Hänen rakkautensa ei ole salattu vaan ilmeinen ja julkinen?

Kun näin katselee asiaa, ei tarvitse ollenkaan mietiskellä, huokuuko tai tuntuuko se rakkaus missä ja millä tavalla; -se on ilmoitettu ja on luja kuin kallio.  Tässä mielessä täytyy todeta että perinteisesti evankelisten opetus on terveempää ja raamatunmukaisempaa kuin körttiläisten.  Körttiläisyys vielä jonkin verran viljelee puolitahattomasti, perinteestä johtuen pietismiin kuuluvia painotuksia mm. mystiikaa siitä että Jumalan armo täytyisi jotenkin saada kokea kokemuksellisesti ja tunneperäisesti. Minusta semmoinen pitkän päälle on lakihenkisyyttä ja vammauttavaa kun ei saada/haluta/pyritä uskomaan armon olevan tosi pelkästään ilmoituksen perusteella tosiasiana. Silloin ei tarvitse yrittää tuntea mitään eikä kurotella mihinkään päin, saa levätä ja uskoa sen olevan voimassa. Pietismissä tällaista lepoa ei ole, vapaaehtoinen kokemuspakko istuu jääräpäisen lujassa ja syvässä herätysliikkeitten koulimassa kansassa. Lähes jokainen ajattelee tämän seurauksena että usko ei voi olla oikeaa jos ei tunnu jotain, -edes vähän...  Ja niinpä kurotellaan, pinnistellään ja seistää varpailla josko se armon vilaus näkyisi edes vähän hännänpäästä...

sanokaa mitä tahdotte mutta kyänäinon!


Ai niin; -alkuperäiseen aiheeseen: "Ihminen JUmalan rakkauden peilinä?"

-Utopistinen ajatus!

[Riitta-mummi]

Kyllä minä olen lapsesta saakka tuntenut jonkin ihmisen elämää suuremman
rakkaudentunnekokemuksen. Aina olen ollut yksin, suljetun oven takana
usein pimeässä. Jumalan läsnäolona olen pitänyt sitä. Ei se millään ole tullut
minusta, enkä myöskään halua enkä hae näitä kokemuksia. Viidesläisyydestä erkaannuttuani olen oikein halunnut pois kaikista liikutuksista ja sellaisista. Rukoilemisesta en koskaan luovu , on sellaiset
rukousvastaukset koettuna. Negatiivisuus ja pessimismi on minullakin elämänkokemuksieni summana plussalla. Mutta kun armo vilahtelee (ei häntää ) pidän sen vilauttajasta kiinni. Tosin niinhän se on että Hän pitää
minusta kiinni.

[Pena]

Jampe, olet sotkenut kaksi ihan eri asiaa, kaipauksen ja pakon. Ei armon ikävöinti ole armon vaatimista. Sellainenkin tosin taitaa olla ihan raamatullista, Jaakobkin painia ähelsi Jumalan kanssa ja pihisi siinä pinteessä: - En päästä sua ennen kuin mua käyt siunaamaan.