Piti taas tulla kirjuuttelemaan, kun on saanut työtki rullaamaan ja rutiini pyörii, eikä tarvi hommata asuntoja ja opettaa töissä.
Aattelin, et tollanen körttimäinen aloitus tähän, kun viimeksi kävi liika uskonnollisuus täällä hermoille.
Tossa jossain osiossa joku täti ja setä kiivaili toisilleen, siihen en ota kantaa, mutta toinen kun totesi, että olen seurapuhuja ja tullut uskoon ja kokemus on sitä ja tätä niin se toi mieleen omat sekoiluni kun itse koin saman tai oman kokemukseni.
Joku viisas on sanonut, että jos tulee uskoon niin sitten pitää saada toinenkin kokemus ja se on tulla takaisin syntiseksi.
Hermoille käy kun ne jotka saavat jonkun kokemuksen, niin ovat sitten opettamassa ja pitävät itseään jotenkin erilaisena ja tietävämpänä ja ovat aina suuna päänä.
Kaikenlainen ihmiseksi tuleminen on jäänyt ja tilalle on tullut uskovaisuus, joka on hieman harmillista muille lähimmäisille.
Itsekkin olin aika häirikkö nuorena ja nyt hävettää. Ei voi sanoa edes kun nuoriso, että oli ainakin hauskaa, vaikka nyt hävettää.
Muistan kun ekan kerran menin kotiin Tanskaan, kun Suomessa olin saanut kokemuksen. Kyllä jaksoin saarnata ja tuomita toisten tekosia ja olin kyllä rasittava tyyppi ja hävettää, kun ajattelee miten toiset hyvää hyvyyttään yritti olla ystävällisiä ja jotenkin ymmärtäväisiä mua kohtaan.
Minä vaan tiukkana. Te ootte erilaisia, teidän tulisi ja puhhuijjaa.
Nyt kun törmännyt tähän körttijuttuun ja jotain pientä luulen siitä tajuavani on se avannut silmiä tässä asiassa.
Kait se on saanut aikaan senkin, että nykyään kaikki uskonnolliset saarnaajat käy hermoille ja tavalliset Ullat ja Maijat ja Pekat ovat tulleet enempi läheisemmiksi olla heidän seurassa, kuin kuunnella saarnaajia.
Esikoislestadiolaisissa seuroissakin ne tavalliset ihmiset ja heidän seura on mukavinta, mutta kun tulee saarnaaja tai joku muu puhujaveli alkaa hermot kiristymään.
Onkohan niin, että uskonnollisuus vie sitä inhimillisyyttä pois, vaikka Jeesus sitä painotti?
Armonkerjäläisyys, pieneksi tuleminen, mahdottomuus Jumalan edessä, omavoimaisuuden puutteen tunnustaminen, ne on suuntaan oiekaan kristillisyyteen, mitä se sitten onkin.
Hyvä kun arki alkaa ja tuttavalliset körttiseurat ilman isoimpia uskonnollisia auktoriteetteja . Pääsee pienten ihmnisten pariin.
Toivottavasti joku täällä kirjoittelevakin pikkaisen miettisi näitä hyveitä, kun tuntuu, että sävy on välillä aika voimakkaasti varmaa asioista.
Saahan kait ollakkin, mutta jos joku on kyselevällä miellä, niin pitääkö antaa varmoja vastauksia, vai voiko antaa toisen etsiä ja kysellä.
Kiva kun täällä on uusia kirjoittajia.
Äh pitää lopettaa. Kirjoituksen pituinen pastilli on huvinnut, ei ku nuudeli ateriahan se tässä on. :wink: