Körttifoorumi
Keskustelu => Yleinen keskustelu => Aiheen aloitti: Johannes - 17.10.06 - klo:14:51
-
Tästä aiheesta ei olekaan vielä keskustelua, niin saadaan vähän vipinää palstalle. Eli mitäs mieltä olette väkivallan käytöstä lasten kasvattamisessa? Asia on ollut esillä ja tullut ilmi, että suhteellisen iso osa porukasta (suomen väestöstä) hyväksyy sen, mutta entäs me täällä foorumilla?
Aloitanpa itsestäni. Vaikka äkkiä ajattelin, etten koskaan hyväksy väkivaltaa lasten kasvattamisessa, niin jouduin pyörtämään sanojani, kun luin, mikä luetaan väkivallaksi.
Siis vaikkapa käsillä lyömistä tai jaloilla potkimista en hyväksy missään tilanteessa, en minkään ihmisryhmän kohdalla. Kuitenkin väkivallaksi luetaan ainakin jonkin määritelmän mukaan myös tukistaminen, korvapuustit ja vitsalla näpyttely. Ne ovat sellaisia, että itse osittain hyväksyn. Kuitenkin pitää kohtuus pitää, eli en hyväksy sellaista, että vielä tunninkin päästä koskee. Sellainen pieni muistutus on minusta ihan ok, siis sellainen, joka ei periaatteessa "satu", mutta joka muistuttaa. Ja sekin vain silloin, kun ei muut keinot auta.
Johtuu ehkä siitä, että meilläkin on pienenä kotona ollut vihta muistuttamassa, että pitää olla kiltisti. En kuitenkaan muista koskaan saaneeni sitä, niin että se taisi olla enemmän pelotteluväline, mutta aika tehokas sellainen. Aina kun ei muuten asetuttu, niin vanhemmat sanoivat, että hakevat kohta vitsan ja se yleensä auttoikin eikä sitä vihtaa sitten tarvittukaan. :wink: Tukkapöllyä muistan saaneeni, mutta se on ollut sellaista ihan vain kokeilua, joka ei edes olisi sattunut, jos ei olisi tiennyt tehneensä väärin, mutta se periaate se oli, joka sitten "pelotti". Toivottavasti nyt käsititte, mitä ajan takaa ns. lievällä "väkivallalla". Siis ei semmoista, josta jää traumat tms. vaan ihan vain semmoista, että vähän vanhemmat näyttävät, että nyt ollaan kunnolla. Ja sekin vasta sitten, kun ei muut keinot auta.
Minua on lisäksi mietityttänyt, että miksi henkistä väkivaltaa ei olla laskettu mitenkään. Joissain perheissä voi olla tilanne, jossa kotona olo oikeasti pelottaisi ja yletön uhkailu ja semmoinenhan on myös väkivaltaa.
Lisäksi ennen muinoin kouluissa harrastettu nurkassa seisottaminen on myös väkivaltaa, henkistä sellaista. Voisin kuvitella, että myös esim. lauantaikarkkien poisottaminen rangaistuksena on väkivaltaa. Samoin huutaminenhan on periaatteessa myös väkivaltaa, yleensäkin äänen korottaminen, ettei leperrellä kuin vastasyntyneelle.
Lisäksi olen miettinyt, että jos vaikkapa pojat (yleensä meidän sukupuoli siis...) tappelevat, niin mitä vanhemmat saavat ylipäänsä tehdä, jos eivät halua väkivaltaa? Kiinni et saa tarttua, kun se on väkivaltaa ja kaikkiin ihmisiin kun eivät nätit sanat auta. Pitäisikö silloin vain inistä vieressä, että poikakullat lopettakaahan nyt, ei tuo ole oikein? Minusta on ihan ok, jos vanhempi ottaa ainakin omansa pois ja vaikkapa samalla lähtee lauantaikarkit siltä viikolta.
Siis kertokaahan omia mielipiteitänne! Nuo minun jutut on tarkoituksella laitettu herättämään keskustelua. Pointti on kuitenkin se, että omasta mielestäni aina pitää ensin yrittää muutoin, ja lievä väkivalta on äärimmäinen keino. Myös lauantainamut yms. on siis nyt väkivaltaa. Ensisijaisesti kuitenkin vanhemmilla pitäisi olla sen verran arvovaltaa, että se riittäisi.
-
En hyväksy, en missään määrin. Ei lasta saa väkivallan pelolla kasvattaa - en siis hyväksy myöskään "vihtaa nurkassa", tukistusta tms. Jos ihminen antaa ittellensä luvan siihen - miten sitten raja asetetaan, ettei pahuus vie valtaa kokonansa? Joskus oli totta tilasto, että alle kaksivuotiaiden yleisin kuolinsyy on väkivalta; se että omat vanhemmat, hakkaavat lapsensa hengiltä. En tiedä kuinka yleistä nyt on - vai eikö vaan ole tilastoitu.
Anteeksi Johannes tätä murskaavuutta sinänsä hyvähenkiseen keskustelunavaukseesi. Oma suhtautumiseni kun on näin mustavalkoinen - siitä tippuu äkkiä järki pois ja jää vaan tunne. Ja se tunne on se, että en hyväksy.
-
Muhun ei ole väkivaltaa käytetty, edes mitään luunappeja, tukistamista tms. eikä musta mikään kauhukakara oo tullu :wink: Mutta en todellakaan hyväksy väkivaltaa kasvatuksessa.
-
Mulle ois joskus voenu antoo kunnolla selekään, mutta kun ei niin ei...
-
Juttelin äsken kuopukseni kanssa aiheesta ja molemmat muistelimme noloina tilannetta, jossa hän pikkulikkana testasi pinnani kestävyyttä kunnes se katkesi ja läpsäytin häntä pepulle. Vieläkin piti pyydellä anteeksi puolin ja toisin. Opimme korkeintaan sen, että olemme molemmat raadollisempia kuin ilkeämme itsellemme tunnustaa.
On ihan oikein että ruumiillinen kurittaminen on laissa kielletty. Herra meitä armahtakon!
-
Ruumiillinen on näköjään tämän gallupin mukaan pääsääntöisesti väärin kaikissa muodoissaan hakkaamisesta tappelupukareiden väkisin irottamiseen. No entäs henkinen kurittaminen sitten? Minusta se on yhtä väärin henkinen väkivaltakin, jos lapsen pitää pelätä kotona huutamista tms.
Itse olen monta kertaa ajatellut, että minulla on ollut ihana lapsuus. Koskaan ei ole tarvinnut pelätä mitään (siis oikeasti...heh...) ja on ollut aina turvallinen olo. Vasta yläasteelle mennessä silmäni avautuivat, millaista elämä voi olla joissakin perheissä, kun oppi tuntemaan muitakin ihmisiä kuin oman kyläyhteisön. Kunpa vain pystyisin itse suomaan omille lapsilleni joskus saman turvallisuuden tunteen.
Itsekin olen miettinyt tuota Liisan mainitsemaa rajaa. Se jos mikä olisi vaikea asia. Omalla kohdallani se on ollut just niin kuin se mun mielestä pitäis ollakin eli vain kun kaikki muut keinot on käyty läpi ja muu ei auta ja silloinkin ilman kipua.
-
Henkistä väkivaltaa en hyväksy yhtään enempää kuin fyysistäkään. Yhtä lailla väkivallan käyttöön sisällytän esim. pelottelun, uhkailun, henkisen alistamisen, mitätöinnin, kaikenlaisen kiusaamisen. Se voi jo yksin olla paljon pahempaa kuin fyysinen lyöminen. Jos ei lastaan pysty rakastamaan ilman voimakeinoja, on syytä hakea apua.
Itsekin olen miettinyt tuota Liisan mainitsemaa rajaa. Se jos mikä olisi vaikea asia. Omalla kohdallani se on ollut just niin kuin se mun mielestä pitäis ollakin eli vain kun kaikki muut keinot on käyty läpi ja muu ei auta ja silloinkin ilman kipua.
Mietin, että mikä mittari se kipu on? Kun lapsi vanhempaansa väkivaltatilanteessa (henkinen tai fyysinen) pelkää, pelätäänkö siinä kipua? Luulisin, että enemmän pelko on vihan pelkoa, kelpaamattomuuden pelkoa, hylätyksi tulemisen pelkoa. En tiedä.
Mitä sitten on rankaisu väkivallan kanssa (esim. nyt kevyt tukistus) silloin, jos väkivalta ei olekaan aikuisen varsinaista harkintakyvyn menetyksestä johtuvaa voimankäyttöä? Mitä aikuinen uskoo silloin saavuttavansa väkivallan käytöllä, kun väkivalta on ns. paremmin päivänvalon kestäväksi käytökseksi luokiteltavaa - suomalaisten (liian) laajalti hyväksymää tukkapöllyä tms.? Miksi se auttaisi lasta, miksi se hyväksytään? En saa kiinni tästä. Mitä sen suvaitsemisessa suvaitaan - suvaitaanko siinä jotain muka lasten edun mukaista vai annetaanko siinä vain anteeksi vanhemmille?
-
Hylkääminen lienee kamalinta, mitä ihmiselle voi tapahtua. Se, että lakkaa olemasta kenellekään kukaan. Lapsen jatkuva huomaamatta jättäminen, tahatonkin, on sittenkin julmempaa kuin taitamattomasta huolenpidosta noussut kipeä kuritus.
-
Minulla kun oli omassa lapsuudessani välillä karujakin kokemuksia lapsista niin en osaa ottaa jyrkkää kantaa. Tietysti kaikki todellinen fyysinen ja henkinen pahoinpitely on äärimmäisen jyrkästi kiellettävä, mutta kyllä esimerkiksi aika kovakouraisesti raahaisin oman jälkikasvuni jonkun pienemmän kimpusta pois, jos ei ääntä tottelisi. En usko, että lapset ovat luonnostaan mitenkään suuria pyhimyksiä: koulun pihat ovat monille julmia viidakoita, eikä aikuisten tähden.
-
Noin minäkin sen ajattelin, että kun ei muut keinot auta. Just kuten Ilwyd kertoi, niin on minusta aika väärin, jos aikuiset katsovat vierestä lasten tappelua, kun kiinni ei saa käydä ja henkinen arvovalta ei riitä tappelun pysäyttämiseen. Tällaisiin tapauksiin olisi minusta ihan hyvä, jos opettajillekin palautettaisiin oikeus keskeyttää tappelu ilman pelkoa lastensuojelurikoksesta. Toisaalta taas se saattaisi ajaa yltiöpäiseen kurittamiseen, niin pitäisi olla joku systeemi, jolla sitä mitataan. Eipä käy kateeksi sellaisen laatijoita, eikä opettajia, kun täytyy vain toivoa, että mitään vaikeita tilanteita ei tule.
Mietin vain, että jos lapsi rikkoo sovittuja sääntöjä, niin mitä asialle saa tehdä, että se muistaisi, että tämä on väärin. Kiinni et lain mukaan saa tarttua puhumattakaan tukkapöllystä tms. Huutaa et saa, lauantaikarkkien vieminenkin on väkivaltaa jne. En ole vielä tavanut perhettä, joka olisi täydellisen väkivallaton, siis ettei vanhemmat koko 18 vuoden aikana korottaisi ääntään, lupailtu, että jos olet kiltisti niin pääset mukaan ja sitten ei sattuneesta syystä pääsekään tms. Siis kun väkivallan käsite viedään ihan äärimmilleen. Vaikkapa jos vanhemmilla on huono päivä ja puoliksi mököttävät ilman syytä, sekinhän on tavallaan väkivaltaa lasta kohtaan, kun lapsi kyllä huomaa, että äidillä tai isällä on paha olo ja ilman ennen sanomista voi käsittää, että se johtuu hänestä.
Joku raja siinä pitää minun mielestä olla, kun lapsi on lapsi ja oppii pääasiassa tekemisen, erehtymisen ja kokemisen kautta. Minusta vanhempien on kuitenkin oltava vanhempia, ei lasten kavereita. Tästäkin muistan joskus käydyn keskustelua julkisuudessa, että mikä on vanhempien ja lasten suhde. Itse ajattelen niin, että on hyvä jos vanhemmat ovat vähän lasten yläpuolella, siis että he ovat sellainen turvallinen ei auktoriteetti, mutta jotain sinne päin. Näin siis pienempien lasten kanssa. Isompien lähellä täysi-ikäisten lasten kohdalla ajattelisin itse, että sitten saa jo olla enemmän kaverimainen suhde, mutta ei ole hyvä silloinkaan, jos ihan kavereita ollaan. Kyllä vanhemmat ovat ne, jotka viimekädessä päättävät perheen asioista, vaikkapa uuden keittiönpöydän ostamisesta. Lapsia pitää toki kuunnella. Joku asteikkohan perheessä on oltava, ettei ihan löperiksi menisi, jos lapset sanelevat perhessä, mitä syödään jne.
-
Opettajan valtuudet toimia järkevästi työrauhaa ja turvallisuutta rakentaessaan ovat todellisuudessa riittävät. Myyttiä siitä, että mitään ei saa tehdä, pitävät yllä lähinnä oppilaat omaa 'etuaan' ajatellen. Jotkut opettajista ovat liiankin varovaisia, mutta siihen ei ole varsinaista aihetta. On väkivaltaisempaa sallia oppilaitten välinen väkivalta kuin lopettaa se alkuunsa kohtuullisia voimatoimia käyttäen.
-
Minulla on 2 erinomaista kunnollista poikaa. Ovat jo nuoria miehiä. En ole koskaan käyttänyt poikien kasvatuksessa enkä edes uhannut väkivallalla. Olen sallinut heidän kulkea omia polkujaan ja kokeilla rajojaan. Tiedän, että hekään eivät käyttäisi väkivaltaa lapsiaan kasvattaessaan. En ymmärrä keskustelua siitä, että kova kuri vaikka väkivalloin kasvattaisi lasta. Jos väkivallalla kasvattaa, seuraa siitä vain väkivaltaa.
-
Edistystä havaittavissa. Tämänpäiväinen Keskisuomalainen kirjoitti:
Suomalaiset tuomitsevat aikuisten keskinäisen parisuhdeväkivallan selvästi jyrkemmin kuin lasten läimäyttelyn. Lastensuojelun Keskusliiton tuore tutkimus viittaa siihen, että viime viikkojen julkinen keskustelu olisi heikentänyt myös lapsiin kohdistuvan väkivallan hyväksyttävyyttä. Tiedot hankittiin puhelimitse lokakuun alussae eli pian sen jälkeen, kun edellinen asennetutkimus julkistettiin. Keskustelua on herättänyt erityisesti se, että lähes kolmasosa suomalaisista paljasti alkukesästä hyväksyvänsä lasten ruumiillisen kurituksen, vaikka se on ollut laitonta yli 20 vuotta.
Tutkimuksessa kysyttiin myös parisuhdeväkivallan hyväksymistä, jota 98 prosenttia vastaajista vastusti.
Tulos vastasi Lastensuoielun Keskusliiton tutkijan Heikki Sariolan odotuksia.
- Aikuinen vastaaja on itse mahdollinen uhri, eika ajatus sellaisesta väkivallasta miellytä.
Sepä se!
Kesällä väkivallan hyväksyi lähes 30 prosenttia vastaajista, nyt 11 %. Sariola kommentoi siihen: - Väkivallan hyväksyvät ovat havainneet jääneensä häviölle, ja se on nopeuttanut asennemuutosta. Kysymys saattaa olla myös siitä, että asennemuutosprosessi on kesken ja että julkinen keskustelu on saanut kurittajat häpeämään menettelyään. Muutoin on vaikea selittää sitä, että lasta tukistaneiden määrä putosi muutamassa kuukaudessa puolesta alle 40 prosenttiin ja läimäyttäneiden osuus 20 prosentista alle kolmannekseen.
Ihmisen raadollisuudesta kertoo vielä tämä Sariolan sitaatti:
- Väkivaltaan paljastaa turvautuneensa moni sellainenkin, joka sen asennetasolla tuomitsee, huomauttaa Sariola.
-
Ikävä kyllä, tähän kansalaisten yhtäkkiseen "kunnollistumiseen"lapsiin kohdistuvasta väkivallasta voi olla myös raadollisempi selitys: Voi olla huomattavasti vaikeampi hyväksyä lapsiin kohdistuvan väkivallan kun on ensin tuominnnut aikuisiin kohdistuvan!
Itseni on pari kertaa lapsena piiskattu ja voin sanoa et se ei ole kiva kokemus! Vaikka sanotaankin et väkivalta periytyy, niin juuri se vanhemmistani, jota ei oltu lapsena piiskattu piiskasi minua. Vaikka aikuisesta voi tuntua, että ei toi ny oo mitään, niin lapsesta se kyllä on! Piiskaamiset ym. tuntuivat vielä huomattavasti pahemmilta kuin tukistamiset ym. jotka ovat ohi sekunneissa.
Täälläolevista kirjoituksista saa osin sen kuvan et nykyisen lain mukaan ei saa lasta enää kurittaa, mut ei se niin oo, ei vaan saa käyttää väkivaltaa. Kyllä ruumiillinen kurittaminen on aina mielestäni osoitus aikuisen heikkoudesta! Nykyisin lastenkasvatuksen ammattilaiset suosittelevat kiinnipitämistä. Eli jos lapsi tekee jotain mikä on kiellettyä hänet otetaan syliin eikä päästetä pois ennen kuin hän on rauhoittunut. Siis vaikka lapsi on tehnyt väärin hänen perusturvallisuudentunnettaan ei horjuteta.
Kiinnipitäminen ei tietenkään toimi enää murrosikäisen kohdalla ja peruskurinpitämisasia on aikuisen riiittävä auktoriteetti. Siis ei kuljeta kaupassa lasten perässä ja kysellä mitäs tänään ostettais (sitäkin on nähty , huh huh) ja vaikka se uhmaikäinen järjestäis valtavan kiukkukohtauksen ei taivuta. Se ei ole tyrannia vaan turvaa! Ja se on lapsellekin mieleen: Ystäväni viisivuotias saa toisessa mummolassaan tehdä mitä ikinä haluaa, mut lapsipa ei viihdykään siellä...Eikä toisaalta ihme onhan se raskasta kun joutuu joka asiasta päättämään!
Minulla ei vielä lapsia ole eli omat asenteeni ovat toistaiseksi ihanteita, mutta toivottavasti voin tarjota mahdollisille tuleville lapsilleni turvallisen, väkivallattoman lapsuuden.
-
Ihannehan olisi se, että ei tarvittaisi mitään kurinpitotoimia. Kun oikein miettii, niin tavallaanhan se mittaa vanhempien täydellistä onnistumista yrityksessään luoda lapsille kunnon moraali, jos ei tarvitse mitään kurinpitotoimia. Käytännössä kuitenkin jonkinlaiseen on ryhdyttävä. Useimmiten se onneksi on lievää henkistä, joka sallitaan käsittääkseni laissakin, eikä tarvita ruumiillista kuritusta (onkohan tuohon parempaa sanaa, jotenkin tökkii tuo "kuritus", kun ainakaan itse en koskaan koe saaneeni sellaista, tulee vähän huono kuva sanasta...).
No kun oli niistä opettajista puhetta, niin tiedän yhden yläasteen opettajan, joka on tuntien jälkeen jäänyt usein itkemään luokkaan, kun tunneista ei tullut mitään. Opettaja ei saanut kuria luokkaan. Vaihtoi sitten toisiin saman alan (musiikin) töihin. Opettajan pitää kyllä uskaltaa ärähtää, jos luokka ei pysy vaiti. Muistan yhden meidän historian opettajan yläasteella. Se oli semmoinen iso mies, jolla oli isot kulmakarvat. Se sai luokan hiljaiseksi arvovallallaan, kun oli ensin koulinut luokkaansa. Siis jos kuului puheensorinaa, niin opettaja tuijotti hieman vihaisesti kulmiensa alta varmaan viisi minuuttia oppilasta ja varmasti tuli hiljaista! Että se oli karmea olo, jos sen katseen alle joutui. Siis ei se vihainen ollut, päinvastoin yläasteen hauskimpia opettajia, kunhan muisti, että jos puhutaan, niin sitten puhutaan niin että kaikki kuulevat. Tuota minä ajattelin, että jokuhan tulkitsee tuonkin väkivallaksi, kun joutuu 5 minuutiksi opettajan silmätikuksi ja koko luokka katsoo hiljaa. En jää kaipaamaan, mutta toisaalta se opetti ja sen tunneilla olikin hiljaista.
-
Muuten tuli tuosta tutkimuksesta mieleen, että millaiset ovat todelliset luvut...siis jos vaikkapa lasta läimäytteneiden osuus yhtäkkiä putoaa, niin tuskinpa niitä tekoja on poiskaan pyyhitty. Sikäli aika hauskat tulokset.
Jos minua joku haastattelisi asiasta, niin miettisinpä aika tarkaan vastaustani. Vielä uskaltaisin sanoa hyväksyväni jonkinlaisen väkivallan hyvin tarkoissa rajoissa. Läimäyttäminen ei esimerkiksi kuulu niihin. Kuitenkin jos kuuluisin n. 1 prosentin vähemmistöön, niin en tiedä, uskaltaisinko tunnustaa hyväksyväni sen, vaikka kuinka suljettu tutkimus olisi.
-
Anime lähtee lapsesta hakkaamalla. Niin se on.
-
Anime lähtee lapsesta hakkaamalla. Niin se on.
Aika asiatonta.
-
Anime lähtee lapsesta hakkaamalla. Niin se on.
Aika asiatonta.
Hih. Myyräpartiollahan on nyt selvästi joku vanhojen hokemien esillekaivuupäivä. Kuinkahan monella tuokin on haalarimerkkinä?
Taidan kyllä hyväksyä jonkinlaisen väkivallan. Mielestäni on "ihan ok", jos kersa vaikka puraisee minua käteen, niin voin kyllä puraista takaisin ihan vain siksi että tenava oppii, että pureminen yleensäkin toisen sitä pyytämättä on varsin epämiellyttävä ja kivulias kokemus.
Luunappeja on kyllä saatu pienenä, muistaakseni eräät vanhemmat siskot niitä ovat niitä minulle suoneet, mutta tämä tietenkin saattaa olla minun muistiharhani, eikä siitä saa ainakaan fyysisesti minua rangaista.
Kevyt väkivalta sisarusten välillä on mielestäni ihan terveellistä ja hauskaa, jos ei käytä apuvälineinä esim. nukkeja, joilla on täyskovamuovinen pää, tai vaikkapa rasvapulloja.
Vanhempien taholta ei tarvita mitään fyysisiä rangaistuksia, tai en oikein ehkä ymmärrä, että miten tilanne pääsee joissakin perheissä siihen, että pitäisi oikeasti ruveta lapsia kieltämään useammin kuin kerran jostain asiasta tai suuremmin torumaan. Tai siis auktoriteettihan on se ainut mitä tarvitaan, ja jos sitä on mutta pitää väkivaltaa silti käyttää, niin jommassa kummassa on vikaa, lapsessa tai vanhemmassa. Tai kummallisessa olosuhteessa. Ja sitten jos ei pysty tenavaa sanomalla pitämään kurissa, niin sitten voi miettiä että mikä siihen on syynä.
Mutta henkinen väkivalta taas on sitten ihan eri juttu.
Ja muistaakseni joskus hämärässä menneisyydessä, jolloin ehkä olin jossain vaiheessa edes jotenkin angstinen teini yhtenä iltana, ja uskaltauduin sanomaan äidilleni haista paska, niin oli kyllä raikas kokemus saada sama haistattelu äidiltä takaisinkin päin. Eipä ole sen jälkeen tullut haistateltua. Oli se niin järkyttävää kun äiti sanoikin takaisin.
Mutta luettuani paljon menneisyyteen sijoittuneita romanttisia ja vähemmän romanttisia romaaneja, voisin kyllä kuvitella, että joskus fyysinen rangaistus on ollut ihan mukava. Kun rangaistuksen on maksanut vaikka saamalla kymmenen vitsan iskua takamukselle, on rikos sovitettu, ja kaikki sen voivat unohtaa ja antaa anteeksi, ja jatkaa eteenpäin, eikä sitä tarvitse sen kummemmin jauhaa ja selvitellä ja pyydellä anteeksi. "no miten sinä nyt koet tämän asian? plaa plaa"
Ala-asteella meillä oli muuten fyysisiä rangaistuksia, poikia laitettiin punnertamaan ja tyttöjä kyykkyhyppämään jne. Koulun ympäri juokseminen oli aika kevyt rangaistus, eikä mitenkään kamala, mutta sellaiset vähän nolaustyyppiset rangaistukset, joissa joutuu luokan edessä tekemään jotain, olivat vähän ikäviä. Useimmiten kyllä tekijä naureskeli muun luokan (hyväntahtoisen) kanssa.
Mutta kaikista ärsyttävimpiä juttuja muistaakseni oli ala-asteella oli sellainen kysymysleikki, jossa ehkä voi ajatella saavansa henkisen rangaistuksen vastattuaan väärin.
Eli kun opettaja tuli luokkaan niin hän ei antanutkaan lupaa istua, vaan piti jäädä seisomaan, ja sitten ope randomisti valitsi aina jonkun, ja sitten piti vastata open esittämään päässälaskukysymykseen. Jos vastasi oikein nopeasti sai istua, muuten piti jäädä seisomaan. Ja ah, mikä helpotus jos heti osasi vastata oikein, sillä ei ollut mitään kovin herkkua jäädä seisoskelemaan viimeiseksi sinne tenttavaksi. Tosin en kyllä tainnut jäädä kertakaan, mutta pelkkä oman vuoron odottaminen oli tuskallista.
Voi muistoja. Sitä opettajaa oli kyllä oikeastikin niin ikävä yläasteella.
-
Ala-asteella meillä oli muuten fyysisiä rangaistuksia, poikia laitettiin punnertamaan ja tyttöjä kyykkyhyppämään jne. Koulun ympäri juokseminen oli aika kevyt rangaistus, eikä mitenkään kamala, mutta sellaiset vähän nolaustyyppiset rangaistukset, joissa joutuu luokan edessä tekemään jotain, olivat vähän ikäviä. Useimmiten kyllä tekijä naureskeli muun luokan (hyväntahtoisen) kanssa.
Käsittääkseni tuo ei ole enää laillistakaan. Ainakin aika karsealta kuulostaa ja en haluaisi itse tuommoiseen.
-
Käsittääkseni tuo ei ole enää laillistakaan. Ainakin aika karsealta kuulostaa ja en haluaisi itse tuommoiseen.
Juu mutta ennen oli. Olen saanut mm. seuraavia rangaistuksia koulussa:
Tunnin seisominen rehtorin ovea vastapäätä.
Tunnin seisominen luokassa.
Opettaja työnsi minut kumoon, kun en ollut riittävän lähellä soppakauhaa.
Opettaja heitti minut lattia pitkin (huom.kynnykset) ulos luokasta.
Liikunnanopetta haastoi minut tappeluun. Sai itse muuten turpaansa eikä tullut jälkipuheita.
Tunnin seimonen luokan nurkassa katse seinään.
Karttakemin lyöminen pulpettiini. Sormet oli siinä mennä.
Kolme vuotta saksan opettaja sanoi minua suureksi rakastajaksi,
kun lausuin saksan leben (elää) sanan liikaa iillä (lieben) rakastaa.
Kolmen tunnin jälki-istunnolla (koko luokka)
Toisaalta osasimme sitten myös kaikkia temppuja. Kuten historianopettajan babyfiatin siirtämisen väärinpäin parkkiin poliisilaitoksen eteen. :lol:
-
Ala-asteella meillä oli muuten fyysisiä rangaistuksia, jne. jne. blaa blaa...
Käsittääkseni tuo ei ole enää laillistakaan. Ainakin aika karsealta kuulostaa ja en haluaisi itse tuommoiseen.
Tämä kaikki 94-96, kuinkahan laillista se silloinkaan oli.
Olin silloin pieni polkkatukkainen ala-astelainen, mutta en kyllä jaksanut sulattaa kaikkea mitä opettaja sanoi.
[muistelmat alkaa]
Kerran kun opettaja latoi koepaperit eteemme tuntia lupaamaansa aikaisemmin, kysäisin hienovaraisesti että eikös tämän pitänyt olla vasta seuraavalla tunnilla. (Periaatteesta ja siksi että en nimittäin ollut yhtään kerrannut edellisenä päivänä, koska olin ollut reissussa, ja olin ajatellut voisin ehkä vilkaista tehtävävihkoa sitten ekalla välitunnilla. Niin paljon kun nyt ala-asteella mitään tarvitsi lukea.)
Opettajapa tästä kimmastui ja nyppäisi minulta koepaperin pois ja huusi "Teetkö sinä sen nyt vai myöhemmin?"
Vastasin, periaatteesta, että myöhemmin, pakkasin repun ja lähdin tunniksi kotiin :P
Ala-asteella muuten lintsasin varmaan joka toisen ruotsin tunnin vahingossa. Unohdin vain mennä niille tunneille aina. Olin siis ihan kamala lusmu selvästikin...
No niin. [Muistelmat loppuu] tähän. On taas niin aiheen vierestä. Joku voisi perustaa "kauneimmat koulumuistoni"-aiheen niin voisin siellä jatkaa sitten. :/
-
[muistelmat alkaa]
Kerran kun opettaja latoi koepaperit eteemme tuntia lupaamaansa aikaisemmin, kysäisin hienovaraisesti että eikös tämän pitänyt olla vasta seuraavalla tunnilla. (Periaatteesta ja siksi että en nimittäin ollut yhtään kerrannut edellisenä päivänä, koska olin ollut reissussa, ja olin ajatellut voisin ehkä vilkaista tehtävävihkoa sitten ekalla välitunnilla. Niin paljon kun nyt ala-asteella mitään tarvitsi lukea.)
Opettajapa tästä kimmastui ja nyppäisi minulta koepaperin pois ja huusi "Teetkö sinä sen nyt vai myöhemmin?"
Vastasin, periaatteesta, että myöhemmin, pakkasin repun ja lähdin tunniksi kotiin :P
Ala-asteella muuten lintsasin varmaan joka toisen ruotsin tunnin vahingossa. Unohdin vain mennä niille tunneille aina. Olin siis ihan kamala lusmu selvästikin...
No niin. [Muistelmat loppuu] tähän.
.. kaikkea sitä oppii kun vanhaksi elää ja tällaisia kaikenmaailman palstoja lukee.. ei sitä vaan mun aikana ala-asteella pinnattu. Mutta luokanvalvojaa ei ole yhtään ikävä.
-
Voi muistoja. Sitä opettajaa oli kyllä oikeastikin niin ikävä yläasteella.
Siis kuka ihme sun opettaja on oikein ollut? Älä kerro nimiä täällä, mutta olen aika häkeltynyt...
-
Pinnin mainitsemat nolausjutut kuulostaa aika hirvittäviltä. Ehkä jos on sosiaalisesti tosi vahva, niin sen voi kestää, ite olisin esim. ala-asteelaisena mennyt ihan rikki (riittävästi analogisia kokemuksia, et voin kuvitella).
Äite ja isä eivät koskaan käyttäneet väkivaltaa. Kerran isä suuttui toden teolla ja otti veljestä kiinni ja kaatoi maahan. Myöhemmin sillä oli kauheat tunnontuskat. Aiheesta keskuteltiin aika kauan. Lapsuuteni vuoksi en ole koskaan pitänyt minkään lajista väkivaltaa edes vaihtoehtona kanssakäymisissä kenenkään kanssa. Siksi tuntui aika oudolta, kun kaikki lukiokaverit tuntuivat pitävän kaiken maailman kurituksia hyväksyttävinä.
-
En tiedä uskallanko omasta lapsuudestani kertoa, kun on asianomaisia foorumilla, :) mutta yllätyin kyllä, kun luin uutislehti 100:sta kuluvalla viikolla, että lapsen fyysinen kurittaminen on kielletty syntymävuonnani -84.
Muistan kyllä saaneeni tukkapöllyä ja luunappeja, ehkä kerran tai kaksi, mutta ne kerrat muistuu mieleen. Vaikka itse en fyysistä kuritusta käyttäisi en koe, että olisin yhtään henkisesti vakaampi ihminen ilman niitä kokemuksia.
(ps. olin hermojaraastava pikkupoikana, kysykää isosiskoilta)
-
Minusta kyllä melkoisen turhaa käydä lailla kieltämään tukistamiset tai luunappien antamiset. Tukkapöllyä on tullut ja luunappeja saatu, ja aivan tasapainoinen nuori minusta on silti tullut. Kyllä se kummasti hillitsi, kun äiti/isä kysyi että tukistanko, ja jos ei hillinnyt niin viimeistään se kun tukkapöllyä tuli. Se on sitten asia erikseen, jos käydään lyömään/potkimaan.
Enkä kyllä oikein tiedä, miksei yläasteikäisiä saisi laittaa punnertamaan tai ala-asteikäisiä nurkkaan seisomaan. Tuskin tulee hirveitä traumoja, jos ope käskee 14-vuotiaana punnertamaan 5 kertaa. Ennemmin toki laitetaan luokasta pihalle, mutta ei siitä nyt kannata oikeusjuttua nostaa jos punnertamaan laitettiin. Saa tuolla armeijassakin tehdä vaikka ja mitä, itseltä meinasi lomat palaa kun nautin kaksi pullollista olutta lomabussissa. Tuli sitten kuus tuntia ylim. palvelusta... Punnerrettu on, ja juostu. Siltikään ei tulisi mieleenkään valittaa jonnekkin oikeuskanslerille että voi voi kun on väärin...
-
Olisin mk.n kanssa eri mieltä. On todella vaikeaa määritellä, minkälaisista osista nuo kokemukset muodostuu. Viittasin aiemmin itseeni ala-asteelaisena.
Taisin olla neljännellä, kun luokan pikkujouluissa opettaja veti sen rippikouluklassikon, jossa yksi hahmo istuu tuolilla ja esittää mopokuskia. Muille on kerrottu, että hahmo istuu vessanpöntöllä. Itkin itseni uneen (inttitermistöä, kuulemma) sinä iltana. Yksinäisyyteen olin jo jokseenkin tottunut, mutta opettajan johdolla koko luokan nolaamaksi joutuminen oli liikaa. Myöhemmin olen miettinyt, että jos olisin ollut sosiaalisesti vahvempi, jos minulla olisi ollut kavereita, tai jos se tilanne olisi ollut jotenkin toisenlainen, vähemmän vihamielinen, olisin ehkä voinut liittyä nauruun. Mutta ne kaikki ovat sellaisia faktoreita, ettei mikään opettaja voi niitä luotettavasti mitata, kun alkaa soveltaa toimenpiteitä oppilaisiin. Siksi on paljon helpompi kieltää nolaukset sun muut henkiset ja fyysiset nöyryyttämiset kokonaan.
-
Kuinkahan avarakatseinen humanisti ja ihmisystävä mk:kin olisi nyt, jos olisi saanut aikanaan olla ilman mitään mainittuja kurmotuksia?
-
Kuinkahan avarakatseinen humanisti ja ihmisystävä mk:kin olisi nyt, jos olisi saanut aikanaan olla ilman mitään mainittuja kurmotuksia?
Ei noin saa ruveta toisia syyllistämään. Se ei varmaan ole vaikuttanut tasan tarkkaan mihinkään. Kyllä ne ihan muusta ne avarakatseisuudet ja muut johtuu...siitä mitä lukee, millaisissa porukoissa pyörii ja kuinka näkee muutenkin maailman eli millainen maailmankuva kehittyy. Outo ajatus, että vanhempien luunappien määrä siihen jotenkin vaikuttaisi. Minun mielestä on yksi hailee, tuleeko se kuri kodissa sitten luunapeista, lahjomisesta vai jostain muusta, kunhan jostakin tulee. Siis tasapainoisia ihmisiä kasvaa ihan riippumatta siitä, että tuliko niille lapsena montako tukkapöllyä. Ja entäs kurittomat tai muuten toisenlaisen kasvatuksen saaneet lapset, varmasti heissäkin on tiukemman linjan ihmisiä, ihmettelisin jos ei olisi.
-
Ammattini kautta tiedän että lasten kurittaminen on monisyinen, arka ja kipeä aihe. Lapset, myös aikuisina ovat usein loputtoman lojaaleja ja ymmärtäväisiä vanhempiaan kohtaan. Vain osa lapsista pystyy kertomaan että heitä on kuritettu ja että se ei ollut hyvä asia.
Kiitos Penanpojalle avoimuudesta.
Kurittamisen tulisi kuulua vain menneeseen maailmaan samoin kuin simputuksen . Kurittaminen ja simputus on "pahan pistämistä kiertämään",
sukupolvelta toiselle ja armeijassa koulutusryhmältä seuraavalle.
-
Olemme kaikki syyllisiä monenlaiseen. Siitä kierteestä pääsemiseksi on tunnistettava ja tunnustettava asioiden syitä ja seurauksia. Kysymys 'miten olisi käynyt, jos ...' on tietenkin mahdoton vastattavaksi. Jos sillä loukkasin, pyydän anteeksi.
Lapsen ivaaminen ja nolaaminen ovat pahempaa väkivaltaa kuin luunapit ja tukkapölly. Niihinkin lienen syyllinen.
-
Kysymys 'miten olisi käynyt, jos ...' on tietenkin mahdoton vastattavaksi.
Ai se olikin semmoista pilke silmäkulmassa spekulointia, sorry, en tajunnut.
-
Yleisesti ottaen myös lasten kasvatuksessa yleinen linja siinä mitä vanhempi tekee on merkityksellistä verrattuna joihinkin yksittäisiin tekoihin (esim kurittaminen). Myös se että vihastuksissamme loukkaamme jotakuta meille rakasta ei tee tyhjäksi sitä rakkautta mitä hän meiltä saa. Kuitenkin joskus jokin yksittäinenkin teko voi katkeroittaa mielen; ei voi kuin toivoa että huomaamme sellaiset tilanteet etteivät ne pilaa meidän ja rakkaittemme elämää.
-
Olemme kaikki syyllisiä monenlaiseen. Siitä kierteestä pääsemiseksi on tunnistettava ja tunnustettava asioiden syitä ja seurauksia.
Lapsen ivaaminen ja nolaaminen ovat pahempaa väkivaltaa kuin luunapit ja tukkapölly. Niihinkin lienen syyllinen.
Olen samaa mieltä. Henkinen väkivalta nujertaa ihmisen itsetuntoa. Niin lasta kuin aikuista voidaan myös hengellisissä piireissä "ohjata" vetoamalla rakkauteen tai Jumalaan. Vaikea on nousta ns.rakkautta vastaan. Uhrin toipuminen edellyttää itsensä uudelleen luomista ja tunnistamisen harjoittelua. Väkivallan ketjun katkaiseminen on työlästä.
-
Minä en hyväksy fyysistä väkivaltaa lapsen kasvatuksessa. Enkä kyllä henkistäkään.
Jos olisin lapsen vanhempi, mikään ei olisi minusta ihanampaa kuin jos tietäisin, että kun tulen töistä kotiin, lapsi (siis about alle 10, ei puhuta teineistä) odottaa minua ja toivoo minun tulevan kotiin. Eikä pelkää minun tulevan kotiin silloin kun on tehnyt vahingossa tai tahallaankin jotain pahaa ja odottaa lyömistä tai huutamista.
Lauantaikarkkien yms. ekstran poisviemistä en millään osaa mieltää minkäänlaiseksi väkivallaksi. Mutta kun on joskus tullut seurattua dr. Philiä, ja hän on neuvonut vanhempia viemään lapsilta kaiken niille tärkeän omaisuuden pois jos ne on olleet tuhmia, niin se on todella väärin. Paitsi käytännölliseltä kannalta, eli sitten kun lapsi on taas kiltti, täytyy ostaa uudet kamat, niin lapsilla on paljonkin niille tärkeitä tavaroita. Ja jos joku on annettu omaksi, ei sitä saa viedä pois. Paitsi tietenkin jos se voi vahingoittaa lasta.
Minullakin oli jo alle kymmenvuotiaana tärkeitä tavaroita joita olin esim. saanut mummolasta kun isovanhempani kuolivat, ja ne merkitsivät minulle todella paljon. En usko että olisin antanut vieläkään kunnolla anteeksi vanhemmilleni jos he olisivat vieneet tavarani pois. Se jos mikä on henkistä väkivaltaa.
Lyömisellä pelottelu on ainakin melkein yhtä paha kuin itse lyöminen. Lapsi kasvaa koko ajan peläten.
Kaverini perhe on jollain lailla täydellinen perhe, sillä he eivät riitele ja heillä ei käytetä minkäänlaista väkivaltaa. Kuitenkin lapset tekevät mitä sanotaan. Pitää joskus kysyä vanhemmilta miten he sen tekevät, jotta voin sitten aikuisena toimia samoin.
-
En hyväksy!
-
Kyllä minä ainakin odotin, että milloin isä karauttaa ooppelilla töistä kotiin siinä neljän korvilla, tai myöhemmin hakemaan päiväkodista. Äiti tuli myöhemmin, ja yhtä iloinen olin silloinkin. Ei sitä tukkapöllyä nyt siitä saa, jos on vahingossa tehnyt jotain väärää, ei tietenkään.
Sellaista perhettä en kyllä hevillä usko olevan, jossa ei lainkaan riidellä. Voihan sitä aina sanoa, mutta silti en usko. Tai sitten on jollakin sietokyky korkealla, ja kun kuppi kaatuu niin ei tarvitse toista kertaa saman sakin kanssa riidellä...
-
Kurittamisen tulisi kuulua vain menneeseen maailmaan samoin kuin simputuksen . Kurittaminen ja simputus on "pahan pistämistä kiertämään", sukupolvelta toiselle ja armeijassa koulutusryhmältä seuraavalle.
Näitä kumpikin ovat hyvin pitkälti määrittelykysymyksiä, siis simputtaminen ja kurittaminen. Toinen voi pitää toista asiaa simputtamisena tai kurittamisena ja toinen ei.
-
Samalla tavalla se taitaa olla "reaalielämässäkin" eli nyt lastenkasvatuksessa, että toiset määrittelevät samat asiat eritavalla. Huomaa jo tästäkin ketjusta, kun osa hyväksyy sitä ja osa tätä, osa ei mitään ja osa paljonkin.
-
Isäni oli lempeä mies, äitikin on lähes yhtä lempeä. Mummu noppasi joskus, antoi siis luunapin otsaani. Tunnustan: olen pari kertaa nopannut tenaviani, otsaan. Huonompaan on siis taas mennyt.
Oikeastaan kaduttaa. Itse olen saanut armeliaan ja vapaan kasvatuksen, minua ei ole kotona kiusattu sanoin eikä teoin, enkä itse ole pystynyt samaan. Vanhempani olivat parempia kasvattajia kuin mitä itse olen. Ehkä he myös paremmin luottivat rukouksen voimaan, ehkä enemmän rukousta oli "ilmassa" vielä tuolloin.
On tekemättä vielä, mun parannukseni. Jotenkin noin olen saanut veisata, ja noinhan se on.
-
Minusta kaikenlaisen fyysisen kurituksen käyttäminen on paheksuttavaa tai vähintäänkin epäilyttävää. Tämä sen takia, että rajanveto on hyvin vaikeaa, eikä pienellä lapsella ole välttämättä valmiuksia käsitellä hänen tekojensa seurauksia.
Usein vanhemmat (ei omaa kokemusta tai omia muistoja, vain plärättyjä psykologian opuksia) kurittavat lapsiaan selvittämättä ensin, miksi he tarkalleen sen tekevät. Ja vielä pahempaa, tekevät sen väärin perustein.
Lasta ei voi kurittaa osaamattomuudesta tai ymmärtämättömyydestä, joka johtuu kehitysvaiheeseen kuuluvista ongelmista. Vanhempien rooli on auttaa lasta oppimaan, ei rangaista osaamattomuudesta. En todellakaan usko, että luunapit ja tukkapöllyt auttaa oppimaan, vaan tekevät vain lapset aroiksi ja välttämään esim. ilmaisemaan omia tunteitaan ja mielipiteitään.
Ja ikinä ei voi tietää, millaisia seurauksia pienelläkin fyysisellä kurittamisella on. Jos kuitenkin kokee luunapit välttämättömiksi, uskoisin tärkeimmän pointin olevan tuoda lapselle (lapsen ymmärtämällä kielellä) selväksi, mistä hyvästä tämä luunappi on, miten sen voi jatkossa välttää ja lopuksi tietysti vakuttaa vielä rakastavansa tätä. Pieni lapsi voi muuten luulla olevansa täysin epäonnistunut, vaikka kyse olisin vain yhdestä rikkeestä.
Itse muistan lapsuudestani vain joitain kädestä vetoja (siis jos on ollut kiire jonnekkin), mutta nekin ovat silti jääneet mieleen. Mieleen on jäänyt myös isän "Kellarikoulu", jonka oppilaaksi en minä päässyt/joutunut, mutta isosisko kylläkin kun ei oikein aakkoset sujuneet :D (sorppa Raisa). Kellarikoulussa ei käytetty väkivaltaa, mutta varmasti tähdennettiin koulun tärkeyttä!
Tämä kaikki siis vain kolmelapsisen perheen nuorimman lapsen ja viiden vuoden lastenvahtikokemuksen pohjalta.
-
Ei sitä tukkapöllyä nyt siitä saa, jos on vahingossa tehnyt jotain väärää, ei tietenkään.
Muistan kerran saaneeni selkäsaunan. Eikä se selkäsauna sinänsä sattunut, en ainakaan muista. Mutta sen muistan, että koin saaneeni sen väärin perustein.
Äitini oli juuri ostanut minulle jotkut uudet ulkovaatteet, ei siis mitään kurahousuja tai suojapukua, mutta ei siis mitään pyhämekkoakaan. Ja varoitti minua likaamasta niitä, kun olin menossa ulos leikkimään. Ulkona oli vielä jotain lumikasoja, mutta sen verran kevät jo, että vieressä kura- ja loskalätäköitä. No minä sitten tietenki liukastuin moiseen kuralätäkköön. Menin kotiin ja äitini ilmotti, että saan selkäsaunan, kun isä tulee kotiin.
Niin, no olihan minua kielletty likaamasta vaatteita, mutta en minä sinne kuralätäkköön hypännyt vaan liukastuin ja kaaduin. No ei se itse selkäsauna varmaan kovin kova edes ollut, kun en edes muista, että se olisi sattunut - mutta koin, että se tuomio oli väärä ja sen takia asian vielä muistankin.
Kun kerran ruvettiin muistelemaan, niin pistänpä teidät "tuomitsemaan" erään toisen tapauksen, jonka myös koin itse vääryytenä, mutta joka ei ole yhtä yksiselitteinen kuin edellinen. En muista minkäikäinen olin, mutta koulussa ainakin, ja halusin saada yhdet Bambi-henkselit. Ne luvattiin minulle, jos saisin jonkin aineen kokeesta 10. Sainkin vain 9, mutta kotiin tultuani valehtelin saaneeni 10 (koska siis halusin ne henkselit). Myöhemmin illalla asia rupesi vaivaamaan, tuli huono omatunto, kun olin valehdellut - ja menin tunnustamaan, että olinkin saanut vain ysin siitä kokeesta. No, minulle vastattiin, että kyllä minä ne henkselit olisin saanut, vaikka sain vain ysin, mutta nyt en saanut, koska oli valehdellut.
Olin siis valehdellut - eli tehnyt väärin, myönsin sen itselleni - eli siitä minua olisi saanutkin rangaista. Mutta toisaalta olin mennyt tunnustamaan asian ihan vapaaehtoisesti, ihan sen takia, että minulla oli huono omatunto - eli siinä mielessä koin toimineeni oikein ja sen mukaan kuin oli opetettu. Eli siitä olisi toisaalta pitänyt palkita jotenkin - ainakin sanoa, että tein oikein, kun vapaaehtoisesti tunnustin valehdelleeni. Joten toisaalta koin, että minua rangaistiin, vaikka olin toiminut oikeinkin - varsinkin kun vielä sanoivat, että se ysikin olisi riittänyt (eli vanhemmat itse olivat epäreiluja "sopimuksen" ehdoissa).
Eli kun kerran lasten kasvatuksesta keskustellaan, niin miten itse olisitte toimineet tässä jälkimmäisessä tapauksessa - siis vanhempina...
Terv. nim.merk. "Vieläkin katkera siitä, ettei saanut koskaan niitä Bambi-henkseleitä" :smt022
-
Onha se väärin, kun et niitä hensseliä saanu, vaikka heräsit omatuntos kolokutuksehen ja menit tunnustamahan valaheesi.
Vilipittömästi syntinsä tunnustavalle toivoosin oltavan armeliahia.
-
Aikas hankala tilanne. Itselläni ei lapsia ole, mutta sanoisin, että aika hämilläni olisin ollut. Ehkä olisin tehnyt niin, että olisin pitänyt pitkän puhuttelun ja sen jälkeen ostanut henkselit ja sanonut ja korostanut, että tämä ei tullut siitä arvosanasta vaan rehellisyydestä. Olisin jättänyt sanomatta tuon, että henkselit olisi tullut joka tapauksessa. Ehkä olisin tehnyt näin. En osaa varmaksi sanoa.
-
On todella kaksipiippuinen tilanne. Itse kyllä ihmettelen kaikenlaista lahjomista hyviä kouluarvosanoja vastaan tyyliin "jos saat sen tai sen kokeesta saat sitä ja sitä".
Jotkut ystävistäni saivat huimiakin summia hyvistä koenumeroistaan. Ja vielä ylioppilaskokeittenkin ämmistä ja ällistä annettiin "vastapalvelukseksi" satasia kouraan. Eikö lapi ajaudu tällaisessa tilanteessa sellaiseen ajattelumalliin, että koulumenestys on jotenkin rahalla mitattavissa, tai rupeaa tavoittelemaan hyviä numeroita juuri rahan takia, ei itsensä sivistämisen vuoksi?
Itse ainakin koen, että tuskin olisin asennoitunut syväluotaavasti opiskeluun, jos porkkanana olisi odottanut taskurahaa. Pienestä pitäen minulle painotettiin opiskelua itseisarvona, tärkeänä oman itseni kehittymisen takia.
Mitä itse olette mieltä tälläisestä "lahjomisesta"? Kokemuksia?
-
Lahjominen ja palkitseminen ovat mielestäni eri asioita, enkä näe hyvin tehdystä työstä palkitsemisessa mitään väärää. Niinhän aikuistenkin maailmassa tapahtuu: ylennykset, palkankorotukset, bonukset jne.
Tavoitteiden asettamisen ja palkitsemisen on muistaakseni todettu olevan hyväksi ihan oppimisenkin kannalta. Ja kaiken kaikkiaan näen paljon pienempänä pahana, että joku kouluikäinen lapsi opiskelee hyvin niiden karkkirahojen takia, kuin että opiskelee huonosti ilman karkkirahoja. Ensimmäisessä tapauksessa lapsi tulee luultavasti joskus ihan itse tietoiseksi niistä muista karkkirahojen lisäksi tulevista hyödyistä, kun taas jälkimmäisessä ei välttämättä koskaan.
-
Minä muistelen ihan ekoilla luokilla saaneeni joistain kokeista pienen rahapalkinnon (5 tai 10 markkaa), mutta se tapa hävisi varmaan jo joskus ala-asteen aikana. Aloin opiskella itseni vuoksi. Meni koulu ihan ok muutenkin, niin ei niissä palkinnoissa olisi mitään järkeä ollutkaan. Olen myyräpartion kanssa samaa mieltä siitä, että se motivoi joitakin kummasti. Mutta hyvä on muistaa, että raha ei ole itsetarkoitus. Vanhempien pitää muistaa korostaa, minkä vuoksi opiskellaan. Vaikkapa todistuspäivänä voisi olla tilanteen katsaus paikallaan, ei jokaisesta sanakokeesta. Ihan ekojen vuosien koululaiset eivät vielä välttämättä ymmärrä, miksi koulua käydään, niin siksi on omasta mielestäni ihan ok motivoida alkuun, mutta ei koko kouluaikaa.
-
Onha se väärin, kun et niitä hensseliä saanu, vaikka heräsit omatuntos kolokutuksehen ja menit tunnustamahan valaheesi.
Vilipittömästi syntinsä tunnustavalle toivoosin oltavan armeliahia.
Kiitos! :D (Tuntuu hyvältä kaikkien näiden vuosien jälkeenkin - melkein kuin olisin lopulta saanut ne henkselit tai että oikeusmurha :wink: olisi korjattu - pienet asiat ovat kuule suuria pienen lapsen mielessä.)
Ehkä olisin tehnyt niin, että olisin pitänyt pitkän puhuttelun ja sen jälkeen ostanut henkselit ja sanonut ja korostanut, että tämä ei tullut siitä arvosanasta vaan rehellisyydestä.
Jotenkin samoilla linjoilla olisin varmaan itsekin näin aikuisena, koska tuo rehellisyys ja vapaaehtoinen tunnustaminen tuossa oli kuitenkin niin iso asia, että lapsi ei saisi kokea, että siitäkin rangaistaan.
Mitä tulee tuohon lahjomiseen tai palkitsemiseen tulee, niin kyllä minä suhteellisen pieni vielä tuolloin olen ollut - eli ei silloin vielä kovin pitkälle tulevaisuutta ajatellut ja motivaatiota opiskelulle sieltä hakenut. Eikä tämä palkitseminen ollut mitenkään säännöllistä. Ja itseasiassahan tässä tilanne oli hieman toisinpäin: minä ensin halusin ne henkselit ja sitten sille asetettiin ehto... No joo, mutta se niistä henkseleistä
-
Minä muistelen ihan ekoilla luokilla saaneeni joistain kokeista pienen rahapalkinnon (5 tai 10 markkaa), mutta se tapa hävisi varmaan jo joskus ala-asteen aikana.
Ala-asteiässä sen vielä ymmärrän, ja kun kyse tällöin tuskin on sadoista euroista. Mutta täysi-ikäisen ihmisen ihmisen palkitseminen rahalla koulumenestyksesä ei vaan mene minun kaaliini. Totta kai kaikesta työstä pitää palkkiota saada, mutta koulun kohdalla sen ei mielestäni pitäisi olla maallinen mammona vaan oppimisen ilo ja oivaltamisen riemu.
Tai sitten en siksi ymmärrä tätä käytäntöä, että olen niin katkeruuden sokaisema :o (siitä, etten itse ikinä saanut niitä karkkirahojakaan hyvistä numeroista!)
-
Totta kai kaikesta työstä pitää palkkiota saada, mutta koulun kohdalla sen ei mielestäni pitäisi olla maallinen mammona vaan oppimisen ilo ja oivaltamisen riemu.
Mulla on kaksi poikaa ja olen aina palkinnut jotenkin heidän menestymisestään. Normaaleja palkintoja ovat olleet esimerkiksi lounas tai päivällinen hyvässä ravintolassa, leffa, rockkonsertti tai lupaus taloudellisesta tuesta myöhemmin. Eikä kysymys on pelkästään koulusta vaan harrastuksista. No he ovat jo valmistumassa korkeakoulusta ja lihava shekki on aika hyvä tunnustus hyvästä työstä iskältä.
Ymmärrän kyllä, että lasten ja nuorten houkuttelu rahalla hyviin oppimistuloksiin on tyylitöntä. Siinä on kysymys kepistä eli porkkanasta eli etukäteen ilmoitetaan seuraukset, jos pärjää hyvin tai huonosti. Hyvän tuloksen yllättävä palkitseminen on paras tapa hoitaa asia.
-
Siirrän tämän viestin kääntyneeltä tähän ketjuun, ettei tule turhaa päällekkäisyyttä. /llwyd
Väkivallan käyttö kasvatuksessa onkin kauhea asia niinkuin yksi kaksivuotias poikalapsi joutui virumaan toistavuorokautta komerossa jalka katkenneena.Mutta raamattu puhuu myös kurittamisesta, kuritta kasvanut kunniatta kuolee ja myös joka vitsaa säästää se lastaan vihaa? Minut on kasvatettu vanhanajan kasvatuksella ja piiskaa olen saanut tarpeeseen ja äitini tarkoitus oli kasvattaa vain yhteiskuntakelpoisia kansalaisia jotka ottavat myös toiset ihmiset huomioon.Luther näki aikanaan et siinä seitsemänvuoden iässä ihmislapsi lankeaa lapsuudenviattomuuden tilasta ja suostuu palvelemaan sielunvihollista sitä itse tietämättä ja se näkyy myös kasvatuksen saralla ettei lapsia saa enään kasvattaa,eli kitkeä vääriä vaikutteita pois vaikka ne tulevatkin lapsen omaa tahtoa vastaan mutta lapsen parhaaksi sillä lapsella ei ole aikuisen ymmärrystä eikä tiedä mikä on oikein ja mikä väärin.Olen iki kiitollinen siitä kasvatuksesta jonka olen saanut kun ollessani lapsi, leikimme kerrostalon kellarissa ja haistelimme ihmisten kellarikomeroita niin naapurimummon kopista tuli paha haju niin tokaisinkin porraskäytävässä mummolta,miksi hän on kakkanut kellariinsa?Tästäpä tämä vanhus loukkaantui ja sanomiseni kun kantautui äitini korviin niin tulikin anteeksipyyntöreisu naapuriin,aivan samalla tavalla jouduin pyytämään anteeksi käyttäytymistäni naapurin tytöltä kun olin haukkunut häntä pissahousuksi,raskas reisu oli myöskin kun olin toisen pojan hakannut kotimatkalla tullessani luistinradalta niin lähteä se korjaamaan tämän lähimmäiseni kanssa.Nämä anteeksipyyntöreisut ja saamani selkäsaunat olivat vielä mitättömiä kun Jumala herätti minut synninjuoksusta ja avasi sokeat silmäni ja tuntoni ja sain kokea taivaallisen isän kurituksen samalla tavalla kuin edesmenneet pyhät ja se olikin niin kova etten olisi kestänytkään enempää mutta se kuritus aikaan sai parannuksen joka tuli autuudeksi ja voin vakuttaa niinkuin raamattu sen todistaa sitä kuritusta en koskaan kadu.Mutta mihin johtaa kun lapsia ei kuriteta vaan saavat touhuta oman mielensä mukaan, yksinkertaisesti kaikki pahuus vain lisääntyy ja se myös näkyy kun keskenkasvuiset juopottelevat, varastelevat, huoraavat, tappelevat ja kaikkinainen yhteisten sääntöjen noudattamiselle viitataan kintaalla vaikka ne on asetettu yhteiseksi hyväksi...ei kristitty niin elä vaan on esivallalle kuuliainen maksaen tunnollisesti veronsa ja velvoitteensa mitkä kristitylle kuuluu puhumattakaan että hän juopottelisi tai huoraisi tai muutoin eläisi sopimattomasti ja taas lainaakseni raamattua, Jumala kun vanhurskauttaa ihmisen tämä lähtee vaeltamaan pyhityksen tietä uskossa jota myös koetellaan. No tällä kertaa ei tule muuta mieleen kuin et maailma jossa elämme ei suinkaan tule mailmanlopun lähetessä kristillisemmäksi vaan kaikkinainen Jumalan vastaisuus lisääntyy ja lisääntyy ja nimenomaan hengellisellä saralla tehdään Jeesus valehtelijaksi kun väärät työmiehet lupaavat ilman todellista mielenmuutosta ihmisille et heidän käy hyvin ja kehottavatkin makaamaan niinkuin ennenkin ja olemaan hyvässä turvassa, se on antikristuksen henki josta Pietari jo varoitti aikanaan, mutta niinkuin Jumala on luvannut "etsivä löytää ja oveen kolkuttavalle ovi avataan" joten toivotan Jumalan siunausta näissä korkeissa ja kalliissa asioissa koska vain hän voi ihmisen ymmärryksen avata.
-
Totta kai kaikesta työstä pitää palkkiota saada, mutta koulun kohdalla sen ei mielestäni pitäisi olla maallinen mammona vaan oppimisen ilo ja oivaltamisen riemu.
Mulla on kaksi poikaa ja olen aina palkinnut jotenkin heidän menestymisestään. Normaaleja palkintoja ovat olleet esimerkiksi lounas tai päivällinen hyvässä ravintolassa, leffa, rockkonsertti tai lupaus taloudellisesta tuesta myöhemmin. Eikä kysymys on pelkästään koulusta vaan harrastuksista. No he ovat jo valmistumassa korkeakoulusta ja lihava shekki on aika hyvä tunnustus hyvästä työstä iskältä.
Ymmärrän kyllä, että lasten ja nuorten houkuttelu rahalla hyviin oppimistuloksiin on tyylitöntä. Siinä on kysymys kepistä eli porkkanasta eli etukäteen ilmoitetaan seuraukset, jos pärjää hyvin tai huonosti. Hyvän tuloksen yllättävä palkitseminen on paras tapa hoitaa asia.
Neljän jo aikuisen isänä voin paljastaa meillä käytetyn systeemin. Kahdella ensimmäisellä on kaksi vuotta ja viikko ikäeroa ja seuraavilla kahdella 15minuuttia keskenään. Olemme kummankin parin kohdalla menetelleet niin, että jos tulee kymppi kokeista niin aina molemmat palkitaan pienellä (se oli aikoinaan markka, mutta siitä on aikaa). Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo, eikä se synnytä kateutta. Toisekseen jos toinen menestyy erittäin hyvin taikka vain paremmin niin se lannistaa sitä toista sen sijaan, että se toimisi kannustimena. Tämä on toiminut yllättävän hyvin ja useat tuttavaperheet ovat kopioineet mallin. Yhdellä lapsistamme on vielä opinnot kesken, kun tuo it-opiskelu työ ohella on hidasta. Vanhin on professorina Kanadassa.
Lannistaminen tapahtuu yllättävän helposti esimerkiksi asettamalla tavoitteita, joiden saavuttaminen ei ole realistista. Se ei houkuta vaan lamautaa, kun ymmärtää ettei saavuta sitä. Sama toimii työmarkkinoilla, siellä missä on bonukset käytössä. Parempi vähän, kun ei mitään.
Vielä yksi vanhempi juttu. Tuttavamme kertoi, että hänellä meni hyvin koulussa, mutta sitten tuli kipsi ja kokeet meni penkin alle. Isä ei häntä muulloin palkinnut, mutta silloin palkitsi lohduttoman masentuneen tunnollisen oppilaan, mikä rohkaisi eteenpäin hyvin seurauksin.
-
Neljän jo aikuisen isänä voin paljastaa meillä käytetyn systeemin. Kahdella ensimmäisellä on kaksi vuotta ja viikko ikäeroa ja seuraavilla kahdella 15minuuttia keskenään. Olemme kummankin parin kohdalla menetelleet niin, että jos tulee kymppi kokeista niin aina molemmat palkitaan pienellä (se oli aikoinaan markka, mutta siitä on aikaa). Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo, eikä se synnytä kateutta. Toisekseen jos toinen menestyy erittäin hyvin taikka vain paremmin niin se lannistaa sitä toista sen sijaan, että se toimisi kannustimena.
Tuopas on viisas systeemi: ei tule kateutta, ja saattaa jopa opettaa lapsia kannustamaan toinen toisiaan sen sijaan, että kilpailisivat keskenään.
-
Minun mielestä kaikki väkivalta on väärin , mutta en tietenkään lue kaikkea mahdollista ruumiillista kosketusta väkivallaksi.
Väkivalta kasvatuksessa ei ole pelkästään kivun/vammojen takia väärin. Kauheinta on se sellainen lukkiutuminen mitä tapahtuu lapsen ja aikuisen välillä. Ei ole oikeastaan, väliä koskeeko vanhempi edes lapseen, mutta jos se käyttäytyy uhkaavasti tai ilkeästi , syntyy sellainen jatkuva jännite ja pelon muuri.
Sitten lapsi alkaa vältellä aikuista ja syyttää itseään. Se on todella rasittavaa jos koko lapsuus menee semmoiseen
-
Oikeastaan aloin etsiä ensimmäistä Rönsyilyketjua (myöhemmin Rönsyt) ja minua kiinnostaa, kuka sen on aloittanut. Sitä en löytänyt, mutta eteen tuli tämä ketju, jonka luin alusta tähän asti. Edellisestä kirjoituksesta on yli 5 vuotta.
Näyttäkää minulle vanhempi, joka ei ole koskaan hermostunut lapseensa, niin minä näytän teille vanhemman, joka ei ole koskaan ollut läsnä lapselleen.
-
Oikeastaan aloin etsiä ensimmäistä Rönsyilyketjua (myöhemmin Rönsyt) ja minua kiinnostaa, kuka sen on aloittanut. Sitä en löytänyt, mutta eteen tuli tämä ketju, jonka luin alusta tähän asti. Edellisestä kirjoituksesta on yli 5 vuotta.
Näyttäkää minulle vanhempi, joka ei ole koskaan hermostunut lapseensa, niin minä näytän teille vanhemman, joka ei ole koskaan ollut läsnä lapselleen.
Tuohon Rönsyketjuun: muistelen, että sen aloitti Sanneli (ehkä silloin toisella nimimerkillä) ja sitä jatkoi hippu eli nimimerkki "Hippiäinen" :eusa_angel: :003: Se oli aluksi paljon laajempi käsittäen monia rönsyilyyn liittyviä asioita, mutta sitten eräs nykyisin tänne aktiivisesti kirjoitteleva typisti sen nykyiseen rajoittuneeseen muotoonsa.
Sitten otsikon asiaan sanon, vaikka ei lapsia olekaan, ettei henkisellä eikä fyysisellä väkivallalla, mutta kuitenkin kurissa ja Herran nuhteessa pitää lapsia kasvatettaman ettei niistä tule samanlaisia mölyapinoita kuin tämän rapun ja naapuritalojen taliaivot!
-
Tarkastin Rönsyilyketjun alusta asti. Minä olen syyllistynyt sen muuttamiseen Tämä vai Tämä- muotoon.
Sopiiko että seppos aloittaa erilliset ketjut: Rönsyilyketju ja Tämä vai tämä-ketju.
Tänään-ketjussa kyllä tavallaan rönsyillään, mutta tehdään demokraattinen äänestys. Ei väkivaltaa missään nimessä eikä missään muodossa!