Pappihan antaa lupauksen, että hän elää esikuvana seurakunnalle.

[eeva-kaisa]

Kyllä siinä pappiskutsumusta miettiessä olisi syytä olla ihan muut asiat ykkösenä kuin se, pystyykö elämään ihmisten odotusten mukaan. Kun yhdelle kumartaa, toiselle pyllistää. Kenen odotusten mukaan pitäisi elää? Senkö tiukkapipon, joka kyttää marketissa, montako olutta pastori lastaa ostoskärrynsä? Vai sen, joka hakee pastoria tanssiin häiden jatkoilla? Hevimessuun vai karismaatikkoiltaan tulijoiden, erityisnuorisotyön vai lähetyspiiriläisten odotusten mukaan?

Piispa Eero Huovinen neuvoi meitä ordinaatiokoulutuksessa (=intensiivijakso ennen pappisvihkimystä), ettei pitäisi olla ulkoaohjautuva. Siinä vain uupuu turhaan, eikä pysty keskittymään työhönsä. Aina löytyy joku, jonka mielestä pappi elää tai tekee työtään väärin, on väärän näköinen, kuuloinen tai kokoinen. Huovinen muistutti, että pappi on ihmisten palvelija, mutta myös Jumalan palvelija, ja se voi tarkoittaa myös asettumista poikkiteloin ihmisten kanssa. Jos minä saarnaan sitä armon evankeliumia, jota minut on kutsuttu saarnaamaan, olisi perin outoa, jos mittaisin omaa kelpoisuuttani tähän tehtävään sillä, miten olen onnistunut omassa rakkauselämässäni. Päin vastoin: jos kerran uskon siihen armoon, josta puhun, sanon että siinähän vaaditte nuhteettomuutta. Sillä, joka sellaista toiselta vaatii, ei ole tarpeeksi omassa parannuksenteossaan. Ja kuitenkaan kenenkään toisen synneistä ei voi parannusta tehdä, vain omiensa kanssa on jokaisen kilvoiteltava.

Minusta sellainen nuhteeton ja kiiltävänpuhdas papinalku ei ole mistään kotoisin - en menisi sellaisen luo elämäni herkimpien kysymysten kanssa, kun jo naamasta näkyisi, ettei tuolla ole mitään elämänkokemusta eikä siten viisautta. Jos joku on elänyt elämäänsä ja käynyt läpi vaikeita asioita ja silti tahtoo tehdä tätä työtä, se on minulle esikuvallinen merkki siitä, että tässä kirkon hommassa täytyy olla jotain mieltä; tämä ei ole pelkkää keskinäistä kyttäilyä ja hurskasta kahvinjuontia, vaikka joskus siltä tuntuukin.

[karjalaisenkyösti]

Nuhteettomuus/nuhteettomuuden puute on tietysti vain eräs osa-alue pappina olemisessa, kuin myös kauppiaana taikka sekatyömiehenä olemisessa.
Eeva-Kaisa, onko sanomasi siis se, että papilta ei pidä vaatia sen kummempaa nuhteettomuutta, kuin keltäkän toiselta seurakuntalaiselta?

[Johannes]

Pysyn edelleen kannassani ja pappi edustaa edelleen minulle esikuvaa uskossa. Tokihan papeilla on ja pitääkin olla heikkouksia, mutta toisaalta heidän pitää myös näyttää esikuvallaan, että ne pystyy myös voittamaan. Ja että Jumala armahtaa kyllä tällaisen tavallisen kuolevaisenkin. Ja kuten aiemmassa viestissä sanoin, niin kohtuus kaikessa eli väkivaltaa ei pidä avioliitossa sallia, lapsia ei saa kohdella kaltoin jne. Itse en pystyisi ottamaan vakavasti pappia, joka on 5 kertaa eronnut, JOS hän ei pysy minua vakuuttamaan, että erot todella ovat olleet aiheellisia. Tämä on vähän sama asia, kuin se, että jos ennen kirkkoon menoa katsoo, kuka on saarnaamassa. Toisten saarnoihin asennoituu eri tavalla kuin toisten. Esim. eräs valtakunnallisesti tunnettu kohupappi oli muinoin täällä sijaisena vähän aikaa ja hänen puheidensa aikana mietin usein, että tuosta ja tuosta olen eri mieltä. Sen seurauksena ei ollut enää kiva käydä kirkossa, kun piti koko ajan miettiä, mistä olen samaa mieltä ja mistä en. Ei saanut rauhaa sisälleen ja menikin niin, että joskus jätin jopa väliin kirkon papin vuoksi. Nykyisin meillä on onneksi hillitymmät papit ja saa kirkossa keskittyä muuhun kuin siihen, että pystynkö yhtymään papin puheisiin.

[juhani]

hyvä ihminen... etkö sinä ymmärtärtänyt Eeva-Kaisaa...

[eeva-kaisa]

Eeva-Kaisa, onko sanomasi siis se, että papilta ei pidä vaatia sen kummempaa nuhteettomuutta, kuin keltäkän toiselta seurakuntalaiselta?

Kyllä on, juuri näin.

[eeva-kaisa]

Pysyn edelleen kannassani ja pappi edustaa edelleen minulle esikuvaa uskossa.

Pysy sinä vain.

Tokihan papeilla on ja pitääkin olla heikkouksia, mutta toisaalta heidän pitää myös näyttää esikuvallaan, että ne pystyy myös voittamaan.

Sepä ei olekaan paljon vaadittu se! Ja millä mittarilla sinä arvioisit vastavalmistuneen teologian maisterin sielun ja ruumiin voimia nyt ja hamaan tuomiopäivään, että hänellä on muita ihmisiä suuremmat kyvyt voittaa heikkouksia, ja jo etukäteen langeta vain lieviin tai kohtalaisiin sellaisiin?

Aika jännä, että jo Paavali joutui nöyrtymään tässä asiassa ja hänen tekstinsä piikistä lihassa ja Jumalan riittävästä armosta päätyivät oikein Raamattuun, mutta sinulle se ei kelpaa, vaan vaadit pyhyyttä ja puhtautta kuin VT:n temppelipapistolta.

Tiedän erittäin viisaita ja lempeitä pappeja, jotka ovat tavattoman hyviä puhujia ja osaavat kohdata toisen ihmisen, mutta jotka eivät yrityksistä huolimatta ole saaneet niskaotetta alkoholismistaan. Siinä vaiheessa, kun se johtaa virkatehtävien laiminlyöntiin, lähtee tietysti työpaikka kuten muillakin aloilla. Kukaan tuskin ottaa alkoholinkäytössä mallia tällaiselta papilta (paitsi ehkä siinä mielessä, että mihin se tolkuton viinanjuonti johtaa), mutta vajavaisena ja armahdettuna ihmisenä hän voi olla hyvinkin paavalilainen esikuva. Ainakin minulle on.

Itse en pystyisi ottamaan vakavasti pappia, joka on 5 kertaa eronnut, JOS hän ei pysy minua vakuuttamaan, että erot todella ovat olleet aiheellisia.

Mutta eihän se kuulu sinulle piirun vertaa, ellet ole papin ystäväpiiriä. Yhtä vähän kuin sinun makuuhuone-elämäsi tai perheriitasi kuuluvat papille. Miksi hänen pitäisi sinut vakuuttaa tässä asiassa?

En minäkään pysty kaikkia pappeja ottamaan vakavasti. Koetan silloin ajatella, että kirkko on heidätkin kutsunut virkaansa, ja heillä voi olla annettavaa muille kuin minulle, ihan samalla lailla kuin monet eivät tykkää niistä papeista, joilta itse saan eniten.

Tämä on vähän sama asia, kuin se, että jos ennen kirkkoon menoa katsoo, kuka on saarnaamassa. Toisten saarnoihin asennoituu eri tavalla kuin toisten. Esim. eräs valtakunnallisesti tunnettu kohupappi oli muinoin täällä sijaisena vähän aikaa ja hänen puheidensa aikana mietin usein, että tuosta ja tuosta olen eri mieltä. Sen seurauksena ei ollut enää kiva käydä kirkossa, kun piti koko ajan miettiä, mistä olen samaa mieltä ja mistä en. Ei saanut rauhaa sisälleen ja menikin niin, että joskus jätin jopa väliin kirkon papin vuoksi. Nykyisin meillä on onneksi hillitymmät papit ja saa kirkossa keskittyä muuhun kuin siihen, että pystynkö yhtymään papin puheisiin.

Harvoin kai sitä hyvää saarnaamista kuulee. Onneksi messu on enemmän kuin pappi ja hänen saarnansa: tekstit, virret, rukoukset ja ehtoollinen. Minusta juuri nuo "hillityt" papit ovat yleensä vaisuja ja mitäänsanomattomia - ei sillä että tykkäisin ylettömästä vöyhkäämisestäkään. Ei ole mikään synti nukkua saarnan yli tai miettiä omiaan. Tai jäädä kotiin. Tai katsoa lehdestä, missä kirkossa on omanhenkinen pappi, ja mennä sinne häntä kuulemaan.

[hupa]

Go Eeva-Kaisa. Kiitos, että jaksat kirjoittaa niin rakentavaan sävyyn, ja niin hienoja huomioita.

[vaivattu sielu]

Armoa me tarvitsemme kaikki, oli kysymyksessä pippi taikka pappi. Juuri sitähän varten Jeesus on kärsinyt rangaistuksen kaikkien puolesta - pappienkin. Syntisiä olemme kaikki - papitkin. Hyvä Eeva-Kaisa.

[juhani]

Isästä perkeleestä on tämä pappien poikkeava pelastuksen asia lähtöisin... 

[Pirska]

hyvä ihminen... etkö sinä ymmärtärtänyt Eeva-Kaisaa...

Mahtoiko Johannesta ymmärtää kukaan?

[de profundis]

Eeva-kaisa,

kelpaat minulle esikuvaksi koska tahansa.

[Johannes]

Niin no nämä on niin henkilökohtaisia juttuja, kun kukin ajattelee tavallaan. Tiedän, että minun mielipiteet ärsyttävät, mutta ei ne ole Eeva-Kaisa mitenkään Sinulle henkilökohtaisesti tarkoitettu (ei minulla olisi edes mitään syytä semmoiseen) vaan ihan noin yleisellä tasolla siis sanoin noista. Tuli vain semmoinen olo, että koit ne jotenkin itseäsi kohtaan osoitettuina, mutta siitä ei missään nimessä ole kyse. Itse vain odotan papilta niin paljon. Se oli yksi syy, minkä vuoksi päätin lukioaikana unohtaa haaveet teologian opinnoista, kun koin, etten pysty itse ottamaan niin paljon vastuuta kuin papilla on. Pappikin on toki erehtyväinen ja papitkin tekevät virheitä, mutta heidän pitäisi myös olla esikuvina siinä, miten virheistä opitaan ja tehdään parannus. Kristus armahtaa meitä samalla lailla olimmepa sitten herroja tai narreja eli tässä tapauksessa pappeja tai maallikoita. Pappi ei siis pysty olemaan parempi ihminen, mutta hän pyrkii asennoitumaan erehtyväisyyteensä toisella tavalla muita "aktiivisemmin" (en keksi oikeaa sanaa) ja ohjaamaan muitakin hengellisen parannuksen teille. Itsestähän se viime kädessä lähtee Kristuksen avun turvin, mutta papin apu ei toki pahaakaan tee. En osaa oikein sanoa, mitä ajan takaa, mutta antaapa olla. Hyvä, että on eritavalla ajattelevia ihmisiä, niin saadaan keskustelua aikaiseksi.  

[Penanpoika]

Minä koen, että parannus ei ole meistä kiinni missään määrin. Jos osaammekin joskus kääntyä elämässämme oman navan tuijottelusta oikeita asioita kohti, on se Kristuksen työtä meissä.

Usko saa aikaan hyviä tekoja ja uskon saa aikaan yksin Kristus. Näinollen parannus meissä, olimme sitten pappeja eli emme, on yksin Kristuksen työtä.

Kilvoittelu jää ihmisen tehtäväksi. Ja tehtävä on itseasiassa huono sana. Tehtävät kun ovat sellaisia, jotka voi lopulta suorittaa tai jättää suorittamatta. Kilvoittelu on siis kai olotila, jossa kristityn tulisi olla. Sitä kai se omaan syntisyyteen herääminen on, että vapautuu kilvoittelemaan päivittäin. Ehkä se hereilläolo tarkoittaa sitäkin, että näkee elämässään ja tekemisissään vaihtoehtoja.

Kohtelenko lähimmäisiäni niin, että tavoittelen vain omaa etuani, vai niin, että pieni pala taivasta saisi murtautua tähän maailmaan?
Silloin joskus, kun huomaa valinneensa oikein, voi vaan todeta, että joku suurempi on armossaan ja rakkaudessaan taas taluttanut.

Parannuksen tekeminen on sitä, että Herra jaksaa taluttaa.

[karjalaisenkyösti]

Eeva-Kaisa,
kuvailetko nykytilannetta, vai sitä, kuinka asioiden pitäisi olla?

[karjalaisenkyösti]

Minä koen, että parannus ei ole meistä kiinni missään määrin. Jos osaammekin joskus kääntyä elämässämme oman navan tuijottelusta oikeita asioita kohti, on se Kristuksen työtä meissä.

Usko saa aikaan hyviä tekoja ja uskon saa aikaan yksin Kristus. Näinollen parannus meissä, olimme sitten pappeja eli emme, on yksin Kristuksen työtä.

Parannuksen tekeminen on sitä, että Herra jaksaa taluttaa.

Onko niin, että jos olen tuhma lähimmäiselleni, voin lohduttautua sillä, että Kristus ei vaikuttanutkaan (tai jaksanut vaikuttaa) minussa hyviä tekoja, joten en olisi voinutkaan olla kiltti lähimmäiselleni?
Vai pitäisikö minun ennemminkin pyrkiä tekemään hyvää lähimmäisilleni siitä huolimatta, jaksaako Jumala vaikuttaa minussa (tai vaikuttaako) niitä lähimmäistä auttavia tekoja vaiko ei?

Meillä helluntaipiireissä olen monesti ihmetellyt sitä, että toisaalta sanotaan, että pitää antaa Jumalan vaikuttaa niitä hyviä tekoja ja ei pidä mennä tekemään tekoja omissa voimissaan. Toisaalta opetettiin, että ihmisille pitää olla kiltti ja tehdä heille hyvää.
Minusta tuntui, että pitää yhtäaikaa hoitaa nämä asiat: pitää tehdä ja ei saa tehdä.

Itse olen huomannut sellaisen seikan, että pystyn puhtaasti omalla päätökselläni auttaa ihmistä (=tekemään tekoja, joita inhimillisesti pidetään hyvinä tekoina) tai jättää auttamatta.
Oman navan tuijotteluunkin pystyn jossakin määrin (joskus enemmänkin) vaikuttamaan omalla tahdollani.
Uskomusmaailmaani taasen en juurikaan (ehken ollenkaan) pysty tahdollani vaikuttamaan.
En voi siis tahtoni voimalla ryhtyä uskomaan islamilaisittain - mutta tekojen tasolla näyttää omalla tahdollani olla varsin merkittävä merkitys.

Minulle on myös selvinnyt se, että samaan näyttää pystyvän ihmiset muidenkin uskontojen piirissä tai ateismin piirissä elävät.