Kyllä siinä pappiskutsumusta miettiessä olisi syytä olla ihan muut asiat ykkösenä kuin se, pystyykö elämään ihmisten odotusten mukaan. Kun yhdelle kumartaa, toiselle pyllistää. Kenen odotusten mukaan pitäisi elää? Senkö tiukkapipon, joka kyttää marketissa, montako olutta pastori lastaa ostoskärrynsä? Vai sen, joka hakee pastoria tanssiin häiden jatkoilla? Hevimessuun vai karismaatikkoiltaan tulijoiden, erityisnuorisotyön vai lähetyspiiriläisten odotusten mukaan?
Piispa Eero Huovinen neuvoi meitä ordinaatiokoulutuksessa (=intensiivijakso ennen pappisvihkimystä), ettei pitäisi olla ulkoaohjautuva. Siinä vain uupuu turhaan, eikä pysty keskittymään työhönsä. Aina löytyy joku, jonka mielestä pappi elää tai tekee työtään väärin, on väärän näköinen, kuuloinen tai kokoinen. Huovinen muistutti, että pappi on ihmisten palvelija, mutta myös Jumalan palvelija, ja se voi tarkoittaa myös asettumista poikkiteloin ihmisten kanssa. Jos minä saarnaan sitä armon evankeliumia, jota minut on kutsuttu saarnaamaan, olisi perin outoa, jos mittaisin omaa kelpoisuuttani tähän tehtävään sillä, miten olen onnistunut omassa rakkauselämässäni. Päin vastoin: jos kerran uskon siihen armoon, josta puhun, sanon että siinähän vaaditte nuhteettomuutta. Sillä, joka sellaista toiselta vaatii, ei ole tarpeeksi omassa parannuksenteossaan. Ja kuitenkaan kenenkään toisen synneistä ei voi parannusta tehdä, vain omiensa kanssa on jokaisen kilvoiteltava.
Minusta sellainen nuhteeton ja kiiltävänpuhdas papinalku ei ole mistään kotoisin - en menisi sellaisen luo elämäni herkimpien kysymysten kanssa, kun jo naamasta näkyisi, ettei tuolla ole mitään elämänkokemusta eikä siten viisautta. Jos joku on elänyt elämäänsä ja käynyt läpi vaikeita asioita ja silti tahtoo tehdä tätä työtä, se on minulle esikuvallinen merkki siitä, että tässä kirkon hommassa täytyy olla jotain mieltä; tämä ei ole pelkkää keskinäistä kyttäilyä ja hurskasta kahvinjuontia, vaikka joskus siltä tuntuukin.