Minä olen tuota seurakunnan esikuvana olemista joutunut kovasti miettimään, ja nimenomaan sitä, mitä tekemistä sillä on oman rakkauselämän kanssa. Ajattelen sillä lailla, että jokaisen on kuljettava oma tiensä, ja sitä tietä ei toinen voi tuntea saati kulkea. Toisen esikuvan varassa ei kannata tai edes voi omaa parisuhdettaan elää. Kyllä se on katsottava omaa kumppaniaan suoraan, ja itseään peiliin, ei siihen tarvita paimenia tai muita esikuvia väliin, sillä ikinä ei voi toisten parisuhteen sisälle nähdä, että minkä varassa se seisoo tai kaatuu. Vaikka kuinka olisi komeat kulissit. Eikä omaansa toisten varaan rakentaa.
Ihmisellä on ikävä toisen luo ja yhdessä toisten kanssa meidät on tarkoitettu elämään. Kaikilla ei ole siihen yhtä hyviä eväitä, vaikka yritystä olisi. Ei vaan osaa, jos on vaikka sosiaalisesti tai psykohistoriallisesti muita heikommat lähtökohdat. Minusta lyhytkin toisen kanssa kuljettu matka voi olla arvokas ja opettavainen, ihan yhtä lailla kuin pitkäkin yhteinen matka olla pelkkää vihaa ja katkeruutta. En osaa pitää jälkimmäiselle perustuvaa liittoa erityisen esikuvallisena, vaikka kuinka sinniteltäisiin naimisissa.
Jotain lohduttavaa oivallusta oli kirjailija Annie Proulx'n kommentissa (jostain lehdestä luin), kun hän totesi kuusikymppisenä parin lapsen äitinä ja isoäitinä ja 2-3 (en muista montako) liittoa läpikäyneenä, ettei perhe-elämä sovi hänelle, ja että hän on nyt yksin onnellisempi ja tasapainoisempi kuin koskaan liitoissaan. Ei kaikille sovi samat asiat. Ja vaikka toivoisi ja tahtoisi, ei välttämättä onnistu. Siitä tekee eri ihmiset sitten erilaisia johtopäätöksiä, toiset lähtee, toiset jää. Itse en tahtoisi olla toisen kanssa, vaikka tämä suostuisikin jäämään, jos oikeasti kuitenkin haluaa pois. Se olisi molempien elämän tuhlausta eikä kukaan hyötyisi siitä mitään.
