Kävin eilen hakemassa W. Malmivaaran Seurapuheita eräältä körttipapilta. Kotimatkalla jäin lepäämään penkille, kun oli hyvä ilmakin. Roteva nelikymppinen mies lähestyi ja sanoi: Olen hirveän arka ihminen, mutta uskallan sinua puhutella, kun olet niin lempeän näköinen. Seurasi paljon muutakin. En ymmärtänyt läheskään kaikkia, mutta myötäilin. En tiedä mitä hän uskottui minulle. Ehkä silloin kun on paljon rehellisesti sanottavaa, kannattaa puhua ulkomaalaiselle, joka ei saata ymmärtää. Lähtiessään, hän sanoi: Emme varmaan ikinä enää tapaakaan. Minä vastasin: Kyllä me voidaan ehkä tavata, kun asutaan samassa kaupungissa. Hän sanoi: Jos nähdään kadulla tai kaupassa, niin ole niinkuin et näkisi minua, kun olen niin arka, että voisin pelästyä. Minä sanoin, ettei tarvitse pelätä, minulla on sellainen sairaus, etten muista kasvoja ollenkaan. Hän oli siitä huojentunut. "Mutta meillä oli ikimuistoinen hetki yhdessä, eikö ollut?" Ja siinä hän oli oikeassa. Kielituntemukseni oli liian heikko enkä pystynyt seuraamaan mitä hän sanoi, mutta osasin toivottaa oikein nautinnollista iltaa. Tulin myöhään kotiin ja huomasin olevani onnellinen.
