Jos olisi sellainen huolettomuus ja luottamus ja vankka kokemus siitä että olen rakastettu
niin ei tarvitsisi murehtia millä ensi vuodenkin elän, ei kaivata sitä kaikkea aineellista hyvää mitä "kaikilla muillakin on", ei pelätä että ehkä tuleekin torjutuksi jos toiselle puhuu, ei ostaa muiden hyväksyntää saavutuksillaan, pihtailla anteliaisuudessaan tai käyttää kyynärpäitään.
Koska olisi jo kaikki
. Voisi vain ottaa kaiken kuten se tulee ja iloita siitä aikansa ja luopua siitä aikanaan. Siinä olisi tarpeeksi pelastusta ja siinä sivussa tulisi hoidettua se kaita tiekin, eli ihmisiksi eläminen muiden kanssa.
Siis jos olisi sellainen vankka kokemus, että vaikka ei ihmiset rakastaisi niin joku
ehkä vähän suurempi rakastaa, ja että siltä saa kaiken mitä oikeasti tarvitsee. Niin eihän millään olisi enää mitään suurta väliä, olisi vapaa ja voisi käyttäytyä muita kohtaan vapaasti ihan juuri kuten pitää.
Onko kysymyksessä ole pikemmin
lupaus: Sen sijaan, että "älä tapa, älä tee huorin, älä varasta, älä lausu väärää todistusta, älä himoitse", luvataankin "sinun ei enää tarvitse tappaa, tehdä huorin, varastaa, lausua väärää todistusta eikä himoitakaan". Kyllä se vain kelpaisi!
Tai ettei tarvitse enää käpertyä pitämään kiinni jostakin kuin se rikas nuorukainen omaisuudestaan jonkin epämääräinen "jos tämän menetän niin..." -kauhukuvan vallassa.
No, sitä kohden! Ehkä tässä vähitellen vapautuu ja avautuu?
(musaa)
https://www.youtube.com/watch?v=9680zhMmIqM&list=LLbCmJkRMINo_D9fshoWL88A&index=40(Okei, näin pystyy sanomaan ihminen, jolla ei ole lapsia joiden puolesta murehtia, eikä suurempia fyysisiä kipuja kannettavanaan.)