Körttifoorumi
Keskustelu => Seuratupa => Aiheen aloitti: Riitta-mummi - 17.02.21 - klo:15:17
-
Tätä olen kokenut muutamissa elämän taitekohdassa. Yhtälailla suuressa murheessa ja huolessa kuin pakahduttavan onnen hetkinä.
Nyt kun olin omasta mielestäni 'kuoleman kielissä' sain kokea yllättävää ja runsasta armoa. Toisaalta kuolemisen pelko oli läsnä, mutta juuri siinä minua kannattelivat Isän kädet ja Kristuksen rakkaus.
En menettäyt uskoani. Vihollinen ei päässyt kyllin lähelle kun huusin koko ajan Jeesusta auttajaksi.
Suurina lon hetkinä tulee helposi omittua kaikki usko vain itseen. Ei se niin ole. Ilon hetket annetaan myöskin ylhäältä. Mutta suuressa huolessa ja murheessa tunnen avun valtavuuden parhaiten.
Usko annetaan ja ylläpidetään Jumalan tahdosta. Uskoon kuuluu myös kärsimys.
-
En menettäyt uskoani. Vihollinen ei päässyt kyllin lähelle kun huusin koko ajan Jeesusta auttajaksi.
Jonas Laguksella on tuon suuntaisia ajatuksia, koska hän oli sitä mieltä, että usko on sama asia kuin Jeesuksen puoleen kääntyminen.
Kaiketikin hän tarkoitti sitä, että taivaan kotiin johtava usko ilmenee juuri Jeesuksen puoleen kääntymisenä.
Tuo Laguksen ajatus on ollut juuri minulle hyvin tärkeä helmi ja se tuo minulle mieleen mm. sen, että "Jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä pelastuu".
Vihollinen tekee kristitylle palveluksen uskovaista rusikoidessaan, koska se johtaa entistä suurempaan Jeesuksen avuksi huutamiseen.
Kummallista.
-
En tunne Jonas Laguksen elämää ja kokemyksia uskossa, mutta virret ovat hienoja.
Itsellä tämä käytäntö on koettu parhaaksi. Huomasin jo alussa tällä tiellä että Jeesus pelottaa Saatanaa. En olisi kyennyt ehtoollispöytään ilman Hänen apuaan niin kovaa oli estely.
Taistelurukouksia olen joutunut pitämään aika usein. Aina ei rauha koita aivan heti, mutta riittävän nopeasti kuitenkin. Olen jo alkanut oppia odottamaan ( ja kärsimään tuskaa ).
Myös omia kuivia aikoja on ollut. Niitä ei ole ikävä, mutta alan ehkä jo ymmärtää niidenkin merkityksen. Silloin ei tunne lainkaan ' uskovainen' olevansa, eikä juuri muulloinkaan. Minulle se onkin parasta niin. Olen se mikä olen. Jumalan edessä kuitenkin jotakin muuta kuin täällä.
-
Tätä olen kokenut muutamissa elämän taitekohdassa. Yhtälailla suuressa murheessa ja huolessa kuin pakahduttavan onnen hetkinä.
Nyt kun olin omasta mielestäni 'kuoleman kielissä' sain kokea yllättävää ja runsasta armoa. Toisaalta kuolemisen pelko oli läsnä, mutta juuri siinä minua kannattelivat Isän kädet ja Kristuksen rakkaus.
En menettäyt uskoani. Vihollinen ei päässyt kyllin lähelle kun huusin koko ajan Jeesusta auttajaksi.
Suurina lon hetkinä tulee helposi omittua kaikki usko vain itseen. Ei se niin ole. Ilon hetket annetaan myöskin ylhäältä. Mutta suuressa huolessa ja murheessa tunnen avun valtavuuden parhaiten.
Usko annetaan ja ylläpidetään Jumalan tahdosta. Uskoon kuuluu myös kärsimys.
Onhan meillä uskovaisilla herännäisyyden hengessä pelastusvarmuus, jos sattuisimme tunnin kuluttua kuolemaan. Heränneethän ovat varmoja Jumalan armosta mutta eivät oman heikon uskonsa riittävyydestä. :eusa_pray:
-
Onhan meillä uskovaisilla herännäisyyden hengessä pelastusvarmuus, jos sattuisimme tunnin kuluttua kuolemaan. Heränneethän ovat varmoja Jumalan armosta mutta eivät oman heikon uskonsa riittävyydestä. :eusa_pray:
Käsittääkseni (olen ilmeisesti suurin piirtein aina väärässä) heränneet eivät luota omaan vahvaankaan uskoonsa, vaan ovat täysin riippuvaisia armosta. 'Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja.' Ef. 2:8.
-
Minulle tämä on elämänohje:
Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta — se on Jumalan lahja —
ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi.
https://www.youtube.com/watch?v=7qd9tJ660_Q
-
Kirjoitin tämän toiseen ketjuun jo aiemmin, mutta tämä on ollut minulle taas
niin ihmeellisesti totta, jotta haluan kirjoittaa tämän vielä kerran:
Minä johdatan heitä, kun he kulkevat rukoillen. (Jer. 31:9)
-
Johdatuksen kokeminen huolenpidoksi vahvistaa. Nyt vanhana vasta olen oppinut
kipujen ja vastoinkäymisten olevan samaa huolenpitoa.
-
Tunnustin syntini Thomakselle. On hienoa että on nyt taas ystävä jolle tämän voin tehdä.
Näin hän vastasi:
Ihmisen raadollisuus on pelastuksen näkökulmasta. Mikä ihmisen teko ei auta pelastuksessa. Se on täysin Jumalan työtä. Mutta ihminenkin on Jumalan työtä, niin ihmistä ei saa liikaa halveksia. Se on Luojan moittimista. Tietysti, se tarkoittaa, että kaikki hyvä mitä ihminen tuottaa on Luojan ansiota eikä ihmisen.
( tähän olen saanut luvan Thomakselta )
-
Korostan, nyt korona-aikana kun kirkossa en ole käynyt ehtoollisessa syntejä anteesi saamassa, että on hienoa kun löytyi ystävä jolle voi luottamuksella ripittäytyä.
Sen jälkeen kun Leena-ystäväni kuoli ei ole ollut ns. maalikko-sielunhoitajaa. Tarpeeni olen huomannut, ja aivan yllättäen hän löytyi.
-
Thomaksen tekstistä: "Ihmistä ei saa liikaa halveksia" .....totta!....en myöskään itseäni.
Yritän muistaa sen mitä täälläkin olen muutaman kerran toistanut:
Olen Jumalan luoma ainutlaatuinen ja ainutkertainen persoona, eikä minulla ole lupaa
pitää halpana Jumalan luomistyötä!
-
Tunnustin syntini Thomakselle.
Synnithän voi tunnustaa suoraan Jeesukselle, sillä Hän tietää ne muutenkin tietäen myös tulevatkin synnit, jotka kaikki ovat jo sovitettu ristillä?:eusa_pray:
-
Esittämälläsi tavoin teen jatkuvasti. Thomakselle tunnustin tietyn synnin jonka hänelle kirjoitin. Jumalalta olin saanut siihen kehoituksen.
Synti on minulle paha tuttu, mutta Jumala on parempi. Hän ohjaa, antaa anteeksi ja lisäksi rakastaa.