Mikäs Pyhälehmä se Aholansaari on?
Tai Mannerheiminpatsas?
Tai mun synymäkotini?
Mikä kenellekin on pyhää. Aholansaari on esimerkiksi minun hengellinen synnyinkotini. Pyhä se on siinä mielessä kuin kaikki muutkin Jumalan hyvät lahjat - koti on pyhä, vaikka vanhempiaan ei aina pysty edes sietämään (ja nykyään tiedän, ettei myöskään lapsiaan); Jumalan kunniaksi tehty oma työ on pyhää, vaikka usein se on todellisuudessa arkista ja tylsää raatamista; rakkaus on pyhää, vaikka arjessa se latistuukin usein riitelyksi; luonto on pyhä, vaikka väsynkin marjankeruuseen jo tunnissa ja eksyn metsään - ja niin edelleen.
Kalistaja kirjoitti hirmu kauniisti Aholansaaressa sisäänsä syleilevästä hengestä, sanoisin jopa Hengestä - allekirjoitan joka sanan itsekin. Toki körttimeininki on täynnä kaikenlaista nahistelua, sukujensa luettelemista ja moralismia, juopottelua sillä varjolla, ettei oltaisi liian hurskaita, ja väninää siitä, mikä on Oikea Perinteinen Tapa tehdä asiat. Ja silti mahdutaan samaan seurapenkkiin kaikki sukupolvet, idän, lännen ja etelän körtit (ja pohjoisenkin mahtuisivat, jos niitä olisi). Aholansaari on herännäiskotien ohella tärkein körttiläisen kasvatuksen paikka. Rippikoulutyöllä voisi olla jokin muukin paikka, mutta nyt on tämä ja se halutaan säilyttää.
Ei ole samantekevää, millainen miljöö rippileirillä on. Saaressa on rauha, koska kesällä sinne ei pääse autolla. Siellä sukupolvet kohtaavat, koska aina on ripareiden aikaan myös lomailijoita, ja kaikki käyvät samoissa seuroissa ja veisussa.
Minulle jumalanpalveluselämä Paavon pirtissä on se vertailukohta, josta käsin arvioin ja arvostelen kaikkea muuta jumalanpalveluselämää: se mutkattomuus, kun nuoret tulevat Pirttiin paljain jaloin iltakasteisen nurmikon poikki ja riisuvat lippiksensä kumartuessaan matalasta ovesta raskaan hirren alta sisään hiljaisuuteen. Katon savuaukosta lentävät pääskyset. Koruton, karkeasta köydestä solmittu ristiinnaulitunkuva, kärpästen pörinä ruutuikkunoissa pelakuiden takana. Ja talvella, kun on untuvatakeissa hytisty huurteisessa Pirtissä uudenvuodenyön messussa, paksut lapaset kädessä, kynttilöiden valossa, ihmiset astuvat hengitys huuruten porraskiven yli kirkkaaseen pimeyteen: puuteriluminen hanki peittää pihat ja pellot, yllä kaareutuu kimmeltävä linnunrata, jota citykörtti ei ehkä koskaan näe missään muualla kuin tullessaan Saaren keinovalottomaan talviyöhön veisaamaan ystävien kanssa.
Toki muuallakin on jossain talviset hanget ja tähtivyöt, kirkot, ystävät ja mutkattomuus, mutta tämä meidän on se, joka on ollut "meidän" jo kauan, kasvanut kiinni meihin ja me siihen. Koti on koti. Sieltä maailmalle lähtiessään on repussa sitä evästä, jota saa vain kotoa.