Se on jännä miten kirkkaana muistaa lapsuudesta asioita.
Tämä ei ole ihme mutta tykkäsin niin leikkiä isäni tekemässä punaisessa leikkimökissä jossa oli kuistikin ja valkoiset ikkunanpuitteet.
Isä aina niin ajatteli meitä kahta lastaan.
Kerrankin kun olin alle kouluikäinen niin menin keskustaan isän kanssa ja isä osti ihanan valkoisen olkalaukun jossa oli tosi kaunis solki.
Tunsin itseni prinsessaksi silloin, samoin kun sain uusia vaatteita vaikka osin kuljinkin toistenkin lahjoittamissa tamineissa ja jalkineissa ja äidin ystävän itse ompelemissa.
Isä osti myös kun kasvoin teiniksi kerran tosi ihanan mokkalaukun jossa oli hienot hapsut, että sitä melkein silloin tunsi itsensä jo lähes aikuiseksi.
veljelleni teki puisia kuorma-autoja ja sitten äitini sisar osti hänelle hienoja avaruusaluksia joissa valot välkkyi ja Markku aina katsoi niiden vempaimien sisälle ja purki ne yksin kimmin.
Ehkä olen siksi aina kokenut Jumalan niin Isänä, Abba ja turvallisena kun oma isäni oli turvallinen ja hyvä isä.
Joskus kun me villeilimme kun oli naapurien lapsiakin niin isä ei koskaan torunut, katsoi lempeästi ja siihen loppui halu villeillä.
Äitini on paljon kipakampi tapaus ja suorasanainen joskin nauraa tosi paljon ja laskee huumoria.
Isäni huumori oli sellaista myhäilevää ja hiljaista huumoria, äiti nauraa ääneen.
Nämä ei sinänsä ihmeitä mutta mulle sitä arvokkainta pääomaa elämää varten olleet.
Ja aina kannustivat äiti ja isä ja äidinkielen opet mua että kirjoita.
Samoin eräs vanha esirukousystäväni aina mua siunatessaan sanoi:
"Ole kerkeän kirjurin kynä" -ilmeisesti tästä lainattua...
Ps. 45:1 Veisuunjohtajalle; veisataan kuin: "Liljat"; koorahilaisten mietevirsi; laulu rakkaudesta.(45:2) Minun sydämeni tulvii ihania sanoja; minä lausun: kuninkaasta on minun lauluni, minun kieleni on kerkeän kirjurin kynä.
Kuninkaastani....siis Vapahtajastani.
-
Kiitollisena muistaa kaikkea tuota hyvyyttä.
