Pikainen korjaus: En tarkoittanut Körttifoorumia, vaan erinäisiä muita paikkoja. Näkyy siinä, että halutaan tarkat säännöt siihen miten pitää elää, ja täytyy myös tarkasti pitää kiinni jostakin oppirakennelmasta. Jos joku ei tätä oppia usko, hänen katsotaan olevan ylpeä tottelematon niskuri - ei voida siis ymmärtää, mitä epäusko oikeasti on eli kuunnella sitä joka ei pysty uskomaan. Voin tarvittaessa pistää mukaan lainauksia teksteistä, joista tämä vaikutelma tulee, mutta toivon ettei tarvitse. Niin joo, käytin sanaa "teidän", ehkä siitä päättelit että tarkoittaisin Körttifoorumia. Ei, tarkoitin sillä kristittyjä ylipäätään. (Pronominit ovat niin vaikeita ja jopa vaarallisia, kun viittaussuhteet jäävät tulkinnanvaraisiksi.)
No sitten käsitän, sillä minä todella ajattelin tuolla viittauksella tarkoitettavan tätä keskustelua, ja ihmettelin.
.....................................................
Tahtoisin kysyä kuitenkin vähän tarkemmin, sillä tuo käsite "kristityt yleensä" on mielestäni jotakin, mitä ei ole olemassa, ellei sitten lasketa tilastoja ja eri uskontokuntiin kuuluvia sieltä. Kuka ja missä? Kirjoitan oman pätkänsä fundamentalismista, mutta erikseen.
Olen itsekin kohdannut tuollaisia henkilöitä, ja silloin on tullut kieltämättä sama olo: On tehnyt mieli kysyä, mitä oikeastaan pelkäät.
.........................................
Tämä nyt on aika subjektiivinen esimerkki. Tässä en kuitenkaan juoruile kenestäkään, enkä panettele mitään liikettä, kerron vain, kuinka itse käsitin nämä asiat:
Omassa seurakuntanuorinuoruudessani pelättiin että "usko menee".Kävin oman seurakuntani riparin. Kotona enempi veisattiin, ja minulle koetettiin kyllä puhua järkevyyksiä siellä ja sanottiin suoraan, että nyt minua opetetaan väärin. Olin iässä jossa kai piti vanhemmista irrottautua - enhän minä heitä uskonut. Se tosin alkoi ensimmäiseksi epäilyttää, että piti totella enemmän seurakunnan työntekijöitä kuin vanhempia.
Siinä pelättiin ja kyllä, varoiteltiin, esimerkiksi yliopistoteologiasta, lentävä lause oli "aloitti Hengessä ja lopetti Helsingissä".
Pääsin lähes kolmikymppiseksi kuvitellen, että siinä koko kristinusko nyt on.
Olen miettinyt, mistä mahtoi olla kysymys.
...............................................
Ei ajateltu, että kyseessä olisi kahden olevaisen suhde, jossa tuo toinen on vioimakas ja dynaaminen, aloitteellinen, ilmeisen kiihkeän kiintynyt ja hellittämätön minun suhteeni, koska sanotaan, että Jumala rakastaa mustasukkaisuuteen asti.Ei sellainen olevainen minusta luovu, mutta Kierkegaardin sanoin: Luotu ei voi välttyä tulemasta melankoliseksi, jos pakotetaan/koettaa itse pakottaa itseään elämään irrotettuna Luojastaan. Oma hypoteesini on, että ihmisessä olisi tällainen perustarve, siis, sitä koetan selvitellä (hitaasti ja vaikeasti, ja tarvittisin kyllä jo ohjaajan, kun haluan niin striktiä totuutta)
Opin - ehkä ymmärsin väärin? - ihmisen omavalintaisesti tulleen tiettyyn tilaan, "uskoon" ja tuossa tilassa pysyminen oli oman ponnistelun tulosta. Ihminen siis tarkkaili herkeämättä itseään! Entä Jumalan kuunteleminen, esimerkiksi Raamatussa, rukouksessa, ajattelussa? Entäs ne lähimmäiset??
Tila edellytti useita tapoja, tapojen piti sitten varjella minua siinä tilassa, esim. : 1.Sunnuntaiset jumalanpalvelukset, 2. seurakuntanuorten toimintaan osallistuminen, 3. iloinen ja altis auttavaisuus, 4.toisten käännyttäminen kaduilla silloinkin, kun ao tulee vastaan kaksi kitisevää kersaa ja kauppakassit kainalossaan, jalat ristissä... Piti näet astua esiin myös epäsopivalla hetkellä! (kirje Timoteukselle). 5. Uskovaisuuden tuli näkyä käytöksessä, minun tuli olla aina iloinen, ei suuttua, ei masentua (minä ja minun epälepsiani, voi taivas!) sillä "ihmiset eivät lue Raamattua, he lukevat teitä" 6. Koko maailman "uskoontulo" oli vastuullamme, siksi käännytys oli tärkeää, maailmanmloppu kun oli lähellä.
Raamattua tuli lukea määrällisesti, ei niinkään laadullisesti, 3 lukua arkisin ja 5 pyhäisin, alleviivaten ja päivämäärämerkinnöin. Koska itselläni riparilla oli omituinen selvänäkemisen hetki, "uskoon ei voi tulla", en ymmärtänyt tätä oppia. Muistan vain kauhun. uinka pysyä jossakin, jota en näe valinneeni?
Minut auttoi tästä suosta eräs viisauspappi, Stefan Farsén, ruåttinkielinen. Hän lainasi hyviä kirjoja ja selitti monta seikkaa.
Vähitellen hyväksyttyäni sen, että perimmältäni olen syvästi riippuvainen ja juuri Jumalasta, minun olisi ikävä kuin jos menettäisin omaisen tai enemmänkin, jos yrittäisin elää ilman. Minulle oman riippuvuuden myöntäminen oli aika tärkeä askel. Jotenkin se nuorempana loukkasi, minäkö muka riippuvainen! Mutta yksi lysti.
