No, patologisen valehtelijan kanssahan kaikki on mahdotonta - jonkinlaisten leikittelijoiden ja kahden pelin pokeria pelaavien tyyppien. Eihän edes osaa olla kuin ymmällään, sillä kenen kanssa edes ystävystyt jos persoonallisuus on pikku palasina, ja niistä kootaan aina jotakin salonkikelpoista - nämä kuitenkin jollain ihme pelillä saavat syntymään vaikutelman että juuri he ovat niitä mitä luotettavimpia, kysykää vain minulta, kääntykää vain minun puoleeni... olen elämäni varrella kohdannut vain yhden. ammatti huomioiden ihme juttu, (nokjaa... nämä harvoin tulevat muualle kuin yksitysporaktioikkaan ja vedättävät kyllä kutistajaakin... ) ja tosissani kauhistunut tajutessani missä mennään.
Toisaalta -. pitäisikö tuntea juuri tunteen tasolla sitä ystävyyttä? Eikö tuo tarkoitai ettei ketään jätetä hädän tullen vaille apua ja tukea, kyselemättä tuntuuko minusta nyt siltä vai tältä? Tietämäni mukaan¨esimerkiksi aika moni inhoaa minua täällä ja voi tuskin odottaa maaliskuuta ja luvattua lopullista häipymistä. Silti niistäkin jotka inhoavat minua, valtaosa tulisi apuun hädän tullen, siitä olen aivan varma. Samoin menisin itse.