Yhteiskunnassa tapahtuu liikettä kaikkiin suuntiin. Oman identiteetin kannalta on tärkeää mittauttaa asemaansa ajoittain suhteessa uusiin ilmiöihin, kysyä, mitä niissä on uutta, mitä vanhaa ja pysyvää, mitä hylättävää.
Mario Puzon Sisilialaisessa historian professori selviää hengissä, vallanpitäjä nipin napin liikalihavuudestaan huolimatta, päähenkilö vallankumouksellinen surmataan rosvona, kristillisdemokraatit säilyvät vielä 50-luvulle mentäessä vallassa, kirkko pysyy.
Tämän ketjun aihetta seuraan kauempaa, koska sen verran on kuitenkin historiallista perspektiiviä ja sitä myötä ajatusta tunteiden kurissa pitämiseksi. Tapahtumien keskipisteessä, myrskyn silmässä on myös hiljaista. Kuohunta on siinä välissä, harmaalla alueella, joka sallii väärien tietojen syntymisen etäisyyden vuoksi, mutta suhteellisen läheisyytensä ansiosta lihallista kosketuspintaakin on.
Pastorin Kanadanajan seuraus on verrattavissa lähetyssaarnaajien sopeutumisvaikeuksiin kotimaassaan. Myös lähtö pois viestii seikkailumielen ohella sopeutumattomuudesta. Sehän on luonnollista nuorella iällä. Kuinka laskeutua vuorilta, on elämän ja kuoleman kysymys. Sekä vallan- että vallattomuttapitävien on joustettava. Mieleeni tulee raamatusta kohta, jossa kirjoitetaan, että katso, orastaa, ettekö huomaa. Tämä tässä vaiheessa myönnytyksenä pastorille. Ystäväkansaan kuuluvana kirkkoherra saa suuremman myötätuntoni. Viholliskansaa ei kuitenkaan maailmankuvani teoriassa eikä toivottavasti käytännössäkään sisällä.
Puzon eepoksessa mafian jäsenet kutsuivat toisiaan ystävien ystäviksi.
