Lähetysjuhlia Tampereella vaivasi pirstaleisuus. Osittain se johtui siitä, että tapahtumat oli hajotettu sinne tänne pitkin kaupunkia. Osittain se johtui siitä, että 150-vuotisjuhlinnan takia oli kutsuttu tavallista enemmän ulkomaisia vieraita, joille piti antaa laulun-, tanssin- tai puheenvuoro; siitä seurasi pitkiä ja kirjavan sisältöisiä tilaisuuksia. Kuitenkin tuntui, että pirstaleisuuden tunne johtui siitä, että itse lähetystyö on hajanaista. Siihen kuuluu julistuksen ja seurakuntatyön lisäksi opetusta, koulutusta, sosiaalityötä, sairaanhoitoa, katastrofiapua, kehitysyhteistyötä ihmisoikeustoimintaa ja monenlaista hyvää ja tarpeellista. Kokonaisuus muotoutuu kuitenkin epämääräiseksi ja kenties ristiriitaiseksikin. Esimerkiksi HIV-aidsia vastustaessa joutuu ehkäisyvälineiden jakaminen usein hankaukseen moraalin ja vastuun opetuksen kanssa.
Näin nuoren lähetykseen sitoutuneen ihmisen kyynelsilmin ihmettelevän, onko Lähetysseura todella hänen hengellinen kotinsa, kun päätösjuhlassa puhuttiin melkein ainoastaan ympäristön suojelusta, yrittäjien vastuusta ja talousjärjestelmän uudistamistarpeesta. Laulutkin olivat enimmäkseen vieraskielisiä. Harva ymmärtää kwanyamaa, kwaluudhia, dhimbaa tai gcirikua.
