Kirjoittaja Aihe: Lukemisesta ja kirjoittamisesta  (Luettu 66739 kertaa)

0 jäsentä ja 1 Vieras katselee tätä aihetta.

Poissa Riitta-mummi

  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 33644
Vs: Lukemisesta ja kirjoittamisesta
« Vastaus #30 : 22.08.15 - klo:07:51 »
Kirjoitetun ymmärtäminen on toisinaan vaikeahkoa. Jos käyttää käännettyä sanajärjestys voi käydä niin, että lukija lukee kuten haluaa sen ymmärtää.

Samoin jos kirjoitetaan ammattikieltä, vaikkapa munkkilatinaa, lääkärilatinaa, tekniikkalatinaa eivät monet oppimattomat ymmärrä, mutta ei mitään väliä.
Nostaa hattuaan ja jatkaa ymmärtämättä.

Innoittuneet kirjoittavat käyttäen huutomerkkejä, kysymysmerkkejä, lainausmerkkejä, sulkumerkkejä ja hymiöitä.  Onhan niitä olemassa näihin tarpeisiin.

Me Herran ' kauhukakarat' kuten mie ja Viisveisaaja ymmärrämme toisiamme jopa karjalaksi ja tanskaksi.
Eläköön kirjoittamisen ja lukemisen ja musiikkimaun vapaus !
Elämän näen pientareelle piirtyvän...
Lopulla matkaa ikäväni ymmärrän;
Ihmisen on määrä kotiin päästä kerran      (Kaija Pispa)

Poissa Pena

  • Nettitoimikunta
  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 21983
Vs: Lukemisesta ja kirjoittamisesta
« Vastaus #31 : 24.08.15 - klo:09:55 »
Täkäläinen nimimerkki. Kyllikki Kymi. Käyttääa pisteitä. Ahkerasti. Pakinoidessaan sanomalehdissä.

Poissa Riitta-mummi

  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 33644
Vs: Lukemisesta ja kirjoittamisesta
« Vastaus #32 : 24.08.15 - klo:10:59 »
Ettei? Kyllikki. Kymi.

Olen  muistaakseni lukenut kirjan jossa yksi lause jatkui ja jatkui aina liki kahden sivun mittaan saavuttaen ajatuspötkön joka muistuu vielä vuosien päästäkin James Joycen tapaisena filosofisaatteellistaiteellisena oodina soimatta kuitenkaan säröisesti.
Elämän näen pientareelle piirtyvän...
Lopulla matkaa ikäväni ymmärrän;
Ihmisen on määrä kotiin päästä kerran      (Kaija Pispa)

Poissa Pena

  • Nettitoimikunta
  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 21983
Vs: Lukemisesta ja kirjoittamisesta
« Vastaus #33 : 24.08.15 - klo:11:27 »
Nalle Puhissa on tällainen: Vielä monta vuotta jälkeenpäin hän koetti uskotella itselleen, että hän oli ollut hyvin suuressa vaarassa noiden kauheiden tulvien aikana, mutta ainoa vaara hänen vankeusaikanaan oli itseasiassa uhannut häntä sinä puolituntisena, jolloin Pöllö oli istunut hänen puunsa oksalla ja kertonut pitkää juttua eräästä tädistä, joka hänellä kerran oli ollut ja joka oli erehdyksessä muninut lokinmunan, ja juttu jatkui loppumattomiin osapuilleen niinkuin tämä lause, kunnes Nasu, joka istui ja kuunteli ja kurottautui ulos ikkunasta, aivan hiljaa nukahti ja liukui hitaasti yhä pitemmälle vettä kohti, kunnes hän vain riippui kiinni varpaankärjillään, jona hetkenä Pöllö onneksi päästi huudon, joka oikeastaan kuului juttuun - ne olivat tädin sanat - ja Nasu heräsi ja nykäytti itseään ja pelastautui takaisin sisään sanoen: - Tekikö täti niin, kuinka kiinnostavaa, kun - niin, voitte itse käsittää hänen ilonsa, kun hän viimeinkin näki laivan, V i i s a a n  P u h i n (Kapteeni R. Reipas, Ensimmäinen Perämies P. Karhu) suuntautuvan järven yli pelastamaan häntä...

Poissa Leena

  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 11590
Vs: Lukemisesta ja kirjoittamisesta
« Vastaus #34 : 01.02.16 - klo:14:15 »
Tuollainen vaatii jotakin, sillä sen jaksaa lukea. Jätin juuri kunnioituksesta jatkamatta kirjoittamista ketjuun. Mietin pisteiden tiheää käyttämistä. Minun on todettava miettiväni yhä. Samoin mietiskelin milloin kaunokirjallisuus lainaa munkkilatinaa tai muuta, en muista törmänneeni.

 Tehokeinona vietäessä ihmistä leikkuutupaan, orkesterimonttuun, balettitunnille saattaisin ajatella pukevani kuvausta hetkeksi, samoin minulla saattaisi olla pyrkimys luoda tuokioksi epätodellinen maailma. Tai jokin tunnelma.  Paikoin Taru sormusten herrasta leikittelee sen taustatarinalla, Silmarillionilla ja onnistuu hyvin. Hetki jossa minut on kuin heitetty katsomoon saattaa vaikuttaa aika tehokkaasti, samoin kiikarin kääntäminen, tunne että yhtäkkiä olen lähellä -  eikun mukana -  eikun itse tuo tuossa - ei vaan katson hyvin kaukaa hyvin vierasta maailmaa. Sitten haluan välttämättä nähdä jälleen.

Minä en tiedä milloin ihmisestä tulee kirjailija, siis, jän voi sanoa, olen amnatiltani kirjailija. Kirjoituskursseilla joita suoritin monta vuotta kävi useasti ns kirjailijavieraita ja odotin aina jotakuta Paavo Rintalaa. Siis siitä on aikaa. No tuli tyttö, mä oon sillee niiku veesooyyn kirjailija, mult on julkastu yks kirja....  Käy ilmi että henkilö on vielä kirjoittanut sitä ohjatusti " ja mun ope sanoi että laajenna tätä niin mä julkaisen sen"

Toimin kuten ymmälle jääneenä eli soitin kotiin, jompi kumpi vastasi.

Kuulemma ajateltiin aikanaan kun olivat nuoria tai noin, että viisi tasokasta kirjaa synnyttänyt.

Kirjan merkitys on muuttunut. Kaikki tapahtuu nopeasti. Etsin kirjakaupasta jotakin tietopuolisuuskirjaa  joka mielestäni piti olla siellä, sanoivat etteivät enää ota kirjoja elkei menekki ole satavarma, tietyt äitienpäiväromskut ja jouluromskut miehille ja finlandiavoittaja. Ei ole varaa varastoida. Kyniä ja kiiltokuvia oli ja suklaata.

Miksi ei. Itse ajattelen nyös, että ammatista elantonsa saava. Mutta se on tietyissä genreissä vaikeata. Kun tapasin viimeksi lyriikan opettajani joka kylässä kävi, sanoin että saattaa seurata pahat eli enpäs vaan näytä näitä mihinkään, johon hän totesi että kyllä sinä varmaan saisit toimeentulotukea niinkuin hänen kaikki kaverinsakin....

Eieiei. Jos tulee kohtaus joka viskelee päin seiniä ja hyllyjä se ei kysy ammattia. Toki tarvitsen jotakin joka työllistää myös minut vielä joitakun vuosia tai kuinka vain, niin ajattelen. Kirjoittaminen käy pahasti työstä.

Mutta minusta ei tunnu kirjailijalta. En voisi mennä mihinkään että on julkaistu nuutama ja joku tietokirja ja olen niiku kirjailija. Siitä täytyy saada tunne, arvelen, että on näin. On vielä eri, jos suorittaa jonkin ammattitutkinnon.

ehkä jokin selkeä tieto, etten tuota sittenkään, sittenkään selkaista tekstiä josta itse sanoisin, tämä on kirjailijan kynästä.
« Viimeksi muokattu: 01.02.16 - klo:14:24 kirjoittanut Leena »
Jos ahdistuksen tie on edessämme, myös silloin Kristus meitä kuljettaa. Annamme Isän käteen elämämme, Hän itse meille rauhan valmistaa.

Poissa Pena

  • Nettitoimikunta
  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 21983
Vs: Lukemisesta ja kirjoittamisesta
« Vastaus #35 : 01.02.16 - klo:15:13 »
Muistaakseni Leena Lander kuvaili joskus, mitä on olla kirjailija. Siinä taisi olla kaksi ominaisuutta, joita voi sanoa luonteenpiirteiksikin. Toinen on jatkuva kielen ja sen käyttämisen seuranta. Kuunnellaan ja luetaan, painetaan mieleen, joskus kirjoitetaan muistiin. Toinen on järkyttäviäkin tapahtumia kohdatessa ajatus, että tätä voisi käyttää jossakin tarinassa.

Poissa Leena

  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 11590
Vs: Lukemisesta ja kirjoittamisesta
« Vastaus #36 : 02.02.16 - klo:02:07 »
Muistaakseni Leena Lander kuvaili joskus, mitä on olla kirjailija. Siinä taisi olla kaksi ominaisuutta, joita voi sanoa luonteenpiirteiksikin. Toinen on jatkuva kielen ja sen käyttämisen seuranta. Kuunnellaan ja luetaan, painetaan mieleen, joskus kirjoitetaan muistiin. Toinen on järkyttäviäkin tapahtumia kohdatessa ajatus, että tätä voisi käyttää jossakin tarinassa.

No nämä on kyllä  ja kummastakin olen itseäni paheksunut.  Niin ja muistan nyt. Yksi opettajamme sanoi että esinerkiksi kassajonossa vaistomaisesti ryhtyy sepittämään edellä menijöiden elämästä tarinaa. Prismatarinai on yleinen näky:  Kaksi miestä ostaa paketin einesmaksalaatikkoa. Vaan kuka sen syö? Tai kiukkuinen nainen törmää kärryillä, miksi hän on huonolla tuulella ja mitä on kärryissä?
Kaupassa käynkin joka päivä katselemassa tapauksia.

Tästä minä kiitän Penaa, oli kiinnostava.
« Viimeksi muokattu: 02.02.16 - klo:02:11 kirjoittanut Leena »
Jos ahdistuksen tie on edessämme, myös silloin Kristus meitä kuljettaa. Annamme Isän käteen elämämme, Hän itse meille rauhan valmistaa.

Poissa Riitta-mummi

  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 33644
Vs: Lukemisesta ja kirjoittamisesta
« Vastaus #37 : 02.02.16 - klo:07:35 »
Tyttäreni on kirjoittanut työkseen yli 20 vuotta, mutta ei ole kirjailija. Olen joskus sanonut, että kirjoita kirja. Ei.

Äiti kirjoitti pöytälaatikkoon, minä puran päätäni lörpöttelemällä tällä foorumilla ja vain jutellakseni ilman sen kummempia motivaatioita.
Olen huomannut sen mikä on ohje monilta terapeuteilta; Kirjoita ajatuksesi ylös.

Se minkä lukiessani tankkaan, kirjoittaessani tyhjennän. Tämä tasapainottaa.
Elämän näen pientareelle piirtyvän...
Lopulla matkaa ikäväni ymmärrän;
Ihmisen on määrä kotiin päästä kerran      (Kaija Pispa)

Poissa Leena

  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 11590
Vs: Lukemisesta ja kirjoittamisesta
« Vastaus #38 : 06.02.16 - klo:12:23 »

Olen huomannut sen mikä on ohje monilta terapeuteilta; Kirjoita ajatuksesi ylös.

Se on hyvä ohje, arvelen, nimittäin. Analyysin lisäksi yritin kirjoittaa nuoruuteni riparista kässäriä, mutta se vaati kuin pakottamalla päästä omille teilleen. No mennäön sitten ajattelin ja syntyi pitkä tarina jota en koskaan lähettäisi mihinkään, joskin ajattelin että ehkä rupean askartelemaan t ämän parissa jos ikävöin tätä maailmaa. Se alkoi kyllä kuten pakotin, mutta sitten enää ei.

Se päähenkilö yritti saada veneen kaaduttua kaveriaan vedestä, joutui liian pitkäksi aikaa itse veteen, ja kun häntä yritettiin hoitaa laskemalla keskushermoston turvotusta nukuttamalla hän näki barbituraattiunia sen jälkeen rinnakkain kulki kaksi tarinaa, Nellan unimaailma ja hänen perheensä tarina kunnes Nella ei herännyt. Unimaailmassa Nella kohtasi miehen,  joka oli uneksinut tyttärestä ja tultuaan kristityksi ja kuoltuaan Vitellinuksen vainoissa ja jäänyt sitten toisella puolella sinne saapuvien saattajiksi saanut luvan toivomuksen toteutumisesta. Nellan saapuessa saattaja ei tunne häntä ja luuleekin pojaksi, tietää vain että poika on saatettava ensin todellisuuden saarekkeelle sillä hyvin kirkkaat kohdat elävät sellaisenaan, kuten hän selittää. Niin Nella saatetaan Finkewaldeen eli tarina on kerrottu jDosB.leenanelämää, jossa hän kuulee uuden nimensä, Cristina, mutta tunnistaa sen omakseen ja suorittaa rippikoulunsa sekä aikuistuu, mutta Finkewaldessa aika kuluu joskin jokaisen kohdalla eri tavoin, ja Dosentti sisarineen koettaa saada Nellaa hyväksymään sen....

Silloin kysyin täällä ja pena vastasi kun kysyin sen saattajan nimeä, pieni elämä, hän ajatteli. En tiennyt ja se olikin parasta ettei minkään tarvinnut olla kohdillaan mutta tahdoin tietää sen.  Cristina juuri näin kirjoitettuna oli nimi jonka hän olisi antanut tyttärelleen, ja he jatkavat harhailua mukanaan jotakin konkreettista, Walter Bonhoefferin Raamattu, jota Cristina oli saanut lainata suorittaessaan rippikouluaan loppuun.

He kulkevat sen mukaan mitä saavat käskykseen, joskin Nella kuvittelee kuljettavan määränpäähän. Unelmasta syntynyt tytär tunnistaa isänsä kun hänen on kuoltava, Nellan todellinen perhe hyväksyy Nellan sellaisena kuin hän oli, eikä lopussa ole aivan selvää olivatko nuo todella unia, kunnes Nella kuolee.  Myös saattajan, joka oli uneksinut Nellan,  on koettava mitä on oman lapsen kuolema, eikä hän ole siihen valmis vaikka Cristina onkin....

Mutta oliko Nella olemassa, vai pikkusiskon unelma? Oli, kyllä Nella oli vai oliko, unet vain olivat kuin kupla joka puhkesi?  Asmuyön hetkellä ennen sarastusta Kristus hakee Nellan sairaalasta. He kävelevät halki Nellan kotikaupungin jotta Nella tietää, onko hän valmis lähtemään,  ja kulkevat meren ylitse Toiselle Puolelle, jossa Nella kohtaa Cristinan rakastamat ihmiset.

 Missä Nella sitten aikaisemmin kävi? Ymmärtääkö Nella olevansa Christina? Kuolinhetken kokemuksissaan,  kyllä.  Mutta nellan unet ovat nellan vanhempien ja sisaren mielikuvia kuolemasta ja muistoja Nellasta. Kun vanhemmat kertovat siskolle Nellan lähteneen, he juttelevat kauan ja kukin huomaa kirjoittaneensa nellapäiväkirjaa.  Nekö ovat jompi kumpi tarina?

Olin kirjoittanut oman itseni ja joku, perhe ainakin, tunnistaisi minut. Sääsin sen kuten päiväkirjat säästetään.

Kun se oli valmis minulla oli merkillisen hyvä olo, erilainen kuin ennen, ja tiesin etten voisi antaa sitä kenenkään käsiin milloinkaan eikä se häirinnyt. Se taisi olla sitä kurssiaikaa
Jos ahdistuksen tie on edessämme, myös silloin Kristus meitä kuljettaa. Annamme Isän käteen elämämme, Hän itse meille rauhan valmistaa.

Poissa Leena

  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 11590
Vs: Lukemisesta ja kirjoittamisesta
« Vastaus #39 : 08.02.16 - klo:23:21 »
Viime aikoina olen saanut pyyntöjä ja uskoutumisia:  Kun minun sisälläni on monta kirjaa jotka vaativat päästä ulos... Paperille... Julkisuuteen...

Kesti pitkään, ja silloinkin tapahtui vahingossa jos ei tahdo puhua johdatuksesta, ja jostakin syystä puhun vahingosta. Se tapahtui vahingossa.

Ymmärsin vasta nyt, että se " kirja" joka " minun sisälläni vaatii ulospääsyä" on liian usein jotakin mikä voidaan kirjoittaa, mutta itselleni se oli Nellakirja. Kirjoitin ainakin kaksi ja puoli vuotta kirjaa joka " sisälläni vaati ulospääsyä" tietäen jollakin tavoin, etten koskaan näyttäisi sitä kenellekään.

Se ei ole huonoa tekstiä. Silmäilin sitä joskus kun kirjoittaminen ei vielä ollut muuttunut päivätyöksi tai yötyöksi josta neurologi kohta suuttuu tosissaan. Mutta se on vain omia kokemuksiani muunneltuna kylläkin kekseliääseen muotoon. 

Jos todella kirjoittaa, joutuu yllättäen siirtämään itsensä syrjään. Se ei nerkitse sitä etteikö tietojaan ja kokemuksiaan voisi käyttää, ettei juuri niistä synnykin ajatusta, tuo sopisi oikeastaan ....   mutta se on eri asia ja tapahtuu muualla, ei omass a mielessä. 

Olen vakuuttunut siitä, että  jokaisessa todella on kokonainen kirjasto vaatimassa joskus ulospääsyäkin. Paperi on kärsivällinen ja analyytikkoa halvempi. Nellakirja kannatti kirjoittaa. Mutta vain itseni tähden. Ellen lisäksi sitä kirjoittaessani löytänyt ymmärrystä vanhempiani kohtaan tavalla, jota ei ennen ollut. Kirja ei voi olla niin itsekeskeinen. Se etsii kohteensa muualta, se kiinnostuu toisista, ja loppujen lopuksi parasta kaikesta on tuo vieras, uusi ja tutuksi tuleva maailma jota ei ennen ollut. 

Jos käy niin, että suuri työ menee hukkaan, että teksti kiertää kustantamolta toiselle, emme valitettavasti....    niin se on hieman samantapainen riski kuin muusikolla, joka valmistautuu konserttiin pitkään ja huolellisesti ja on lahjakas. Mutta ei ole niin tunnettu tai hyvä verkostoitumaan, markkinoimaan itseään tai sitten muuten vain yksikään kriitikko ei ilmesty kuuntelemaan, sillä kahdelle opettajalleni on käynyt näin. Ei arvostelua --  ei julkisuutta joka merkitsee yksinkertaisesti sitä työtä, johon he nyt vain valmistuivat aikanaan.

Siksi joskus vapisuttaa, kun ajattelen kolmea lasta opiskelemassa taidealaa. Se ymmärretään usein väärin hieman muuksi kuin työksi, jolla tulee voida elättää itsensä. Luovuus on muuta, se on sitä, kuinka kalustan tämän huoneen, katan pöydän, saan rahani riittämään. Luovuus on arkista lahjakkuutta ja kekseliäisyyttä, ja kuten joku halujensa ja mahdollisuuksiensa mukaan opiskelee kasvitiedettä niin joku toinen musiikkia. Oma ilmaisu näkyy ateriassa jonka valmistan, omassa tavassani asetella tuikut ikkunalle, siinä, kuinka saan kekseliäästi rahani riittämään. Siinä että kaappini pysyy tolkullisessa ja järkevässä järjestyksessä. Muu riippuu haluista, perityistä ja opiskelluista taidoista, piirtäminen epäilemättä aivan erityisestä lahjakkuudesta oivaltaa näköisyyden siirtäminen paperille.

Jostakin syystä minua on alkanut tympäistä ns taideammattien ympärille piirretty hehkutus. Ehkä se menee ohi vaikka merkillisesti juuri tänään riepottelee mahdollisimman tehokkaasti. Aivan kuin kukasn muu ei sitten siis olisi jotain niin stiiliä kuin " luova" ! Tai ylipäänsä mitään. Mitään maininnan arvoista.




« Viimeksi muokattu: 08.02.16 - klo:23:25 kirjoittanut Leena »
Jos ahdistuksen tie on edessämme, myös silloin Kristus meitä kuljettaa. Annamme Isän käteen elämämme, Hän itse meille rauhan valmistaa.

Poissa Pena

  • Nettitoimikunta
  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 21983
Vs: Lukemisesta ja kirjoittamisesta
« Vastaus #40 : 09.02.16 - klo:08:42 »
Jostakin syystä pidän vanhoista runomitoista ja loppusoinnuista. En usko sen olevan pelkkää mieltymistä menneeseen. Tiedän toki ettei vanhoja hyviä aikoja ole ollutkaan. Ehkä tiukat raamit, joiden sisään pitää saada omat ajatukset ymmärrettävällä tavalla näkyviin, antavat minua kiinnostavan haasteen. Kenties olen samasta syystä maalannut ikoneitakin.

Mäntyjen latvat
varjokuvien lailla
taivasta vasten.

- Miksi onkaan mieleni
tänään alakuloinen?

Japanilaine haiku ja tanka kiinnostavat siinä kuin eleginen distikon ja sonetti.

Poissa Leena

  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 11590
Vs: Lukemisesta ja kirjoittamisesta
« Vastaus #41 : 09.02.16 - klo:11:12 »
Kiule, sama vika täällä. Kun olin sillä lyriikkakurssilla, opetettiin että runossa ei saa olla minkäänlaisia sointuja,  ei alku eikä varsinkaan loppu. Runo on metafora.
Kyllä siinäkin on ajatusta, miksi ei. Ajattelin tätä, en edes tiedä kenen:  Lintu kiitää/ pineäsdä metsässä.  Kuinka voi metsässä kiitää?  Mikä  kiitää?  Ehkä ajatus, joka ei kysy valoa? Mikä se metsä sitten saattaisi olla?

Mutta miksi metafora  ei voisi elää omana juttunaan ja no tai olla lyyrinen?

Ne soinnilliset voi laulaa, vähintään. No, tulihan Johanna Venho, joka tosin on kiltti ihminen, sen verran vastaan, että sanoi, onhan laululyriikkaa tietenkin....   

Kerran, sen muistan, totesi:  Muuten ihan loistava, mutta tuohon on päässyt lipsahtanaan alkusointu ja hieman rytminenkin tämä on.  :003:
« Viimeksi muokattu: 09.02.16 - klo:11:17 kirjoittanut Leena »
Jos ahdistuksen tie on edessämme, myös silloin Kristus meitä kuljettaa. Annamme Isän käteen elämämme, Hän itse meille rauhan valmistaa.

Poissa Riitta-mummi

  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 33644
Vs: Lukemisesta ja kirjoittamisesta
« Vastaus #42 : 09.02.16 - klo:13:53 »
Ai.  Minä ymmärsin että Pena pitää loppunoinnullisista runoista, vanhasta tyylistä.

Minäkin. Saima Harmaja on parhammistoamme.
Elämän näen pientareelle piirtyvän...
Lopulla matkaa ikäväni ymmärrän;
Ihmisen on määrä kotiin päästä kerran      (Kaija Pispa)

Poissa Pena

  • Nettitoimikunta
  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 21983
Vs: Lukemisesta ja kirjoittamisesta
« Vastaus #43 : 09.02.16 - klo:20:02 »
Tankassa lasketaan tavuja. Ensin on haiku (tai hokku) jossa säkeet ovat viiden, seitsemän ja viiden tavun mittaiset. Haiku on usein luonnonkuvaus, kuin sivellinpiirros. Tankan täydentää kaksi seitsemän tavun säettä. Ne antavat merkityksen luonnonelämykselle.

Elegiana nuo tunnelmat voisi kuvata tähän tapaan:

Mäntyjen latvukset taivasta vasten tummana piirtyy.
Miksi niin synkkänä taas harhailla mieleni saa?

Poissa Leena

  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 11590
Vs: Lukemisesta ja kirjoittamisesta
« Vastaus #44 : 11.02.16 - klo:00:45 »
Tanka on minulle pikkuisen haikua läheisempi. Pikkuisen.

Jostakin syystä en Harmajasta koskaan pitänyt aivan niin suuresti kuin muista Tulenkantajista.  Meillä oli lukiossa äikänmaikka joka oli koko ryhmästä kiinnostunut ja tiesi paljon, nyt mietin olisiko gradunsa niistä tehnyt.

Harmajan elämäkertoja olen lukenut jo ipanana, ja päiväkirjat ovat aika täynnä itsesääliä. Minä ruma raukka. Minua ei kukaan ymmärrä -- no siinä oli siteeksi totta. Miksi Outi ja Lea saavat olla kauniita. Minä tahrasin valoisan sisareni valkean päivän.

Saima on varmaan ollut aidosti masentunut mutta. Ikävä tuo mutta. Tietenkin hän olisi tarvinnut hoitoa ja sitä saikin, varakkaalle perheelle oli tarjolla bromkaliumit ja lepokodit ja hoitolat. Saimalla oli taipumus saada näitä romahduksia milloin joku toinen lapsista oli erityisen huomion kohteena, kuten Outin konfirmaatiopäivänä, ja tömä on heijastunut runoihinkin.

Ajattelen usein vastapoolina Kaarlo Sarkiaa, palkkapiian äpärää, jonka olemuksessa oli sitkeyttä ja valoa ja iloa pienestä:  " sinun jalkas on tanssinut kadulla ohitseni" rakastetun kohtaaminen valaisi koko päivän vaikka se silloin oli yksipuolista. Sarkian vaikeutena oli aika luonnollinen arkuus todella uskoa omaan onneensa, vastarakkauteen, ja kun ystävät, joita hänellä oli hyvin paljon, lähettivät hänet hyvässä uskossa Ruotsiin hoidattamaan tubiaan, hän ei tohtinut kirjoittaa joutuneensa johonkin lähinnä nylkylään, joka tapauksessa paikkaan, jossa ei ainakaan parane.

Siihenhän kumpikin kuoli, niin kuin varsin moni. Ei ollut tarpeen kirjoittaa runoja. Otettiinhan vielä meiltä keuhkokuva ennen kuin saatiin ilmoittautua yliopistoon. Se sitten lopetettiin.

Uuno Kailaan synkkyys ja ajoittaiset psykoosijaksot näkyvät runoissa, niistä on vaikea pitää, Koskenniemi on arkinen mutta joskus oikein kiva, onhan niitä: Elina Vaara Olavi Paavolainen, joka taisi tuntea arvonsa.

Aleksis Kivi, hänessä on jotain ylittämätöntä.

Saksan oheislukemistossa oli ihankohtamuistankenen Die Herbst. Runon kyllä muistaisin, vaan en jaksa kirjoittaa enää. Sitäpaitsi olrn kirjoittanut sen joskus tänne.

Lyriikkakurssin pakkoluetetuista en saanut otetta, en vain. Ikävä todeta. Yksi oli semmoinen jossa oli vain kirjaimia ja keskellä reikä. " Katsokaa, kyllä tämäkin on runo".


Hö.
« Viimeksi muokattu: 11.02.16 - klo:00:50 kirjoittanut Leena »
Jos ahdistuksen tie on edessämme, myös silloin Kristus meitä kuljettaa. Annamme Isän käteen elämämme, Hän itse meille rauhan valmistaa.