On siinä jotain. Paitsi että tekee itse biisinsä, rosoiset tarinat, ollut kehissä kauan, ei mitään lämmittelybändejä alle, kunnioittaa yleisöään, niin on tällaisissa asioissa aina jotain juuri omalle kohdalle osuvaa. Jokin, joka natsaa oman sisimmän kanssa.
Olin soitellut Brucea jukeboxeissa 80-luvulla kaverien kiusaksi asti, ostanut kasetin. Kuunnellut "on se aika hyvä" -meiningillä vuosia. Sitten 2003 siskon aloitteesta istuttiin stadikalla, ja mun taju räjähti, tai järähti. Yhtäkkiä alkoi soida mun pitkäaikainen suosikkibiisi, ja jokin alkukantainen reaktio minussa pääsi ilmoille. Huh. En tajunnut itsekään. Edessä istuneet lakosivat, kummastelivat. En minä pystynyt istumaan. Yritin kyllä, kun "mitä ne ihmisetkin sanoo" läpäisi tajunnan.
Tällaisissa kokemuksissa on varmaan jotain syviä tunnejuttuja mukana. Johonkin sisäiseen, aavistuksenomaiseen ja muotoutumattomaan löytyy vastakaiku tai mikä lie. Asiat kohtaavat.
Niin, jokin semmoinen lämpö tai positiivinen ote yleisöön varmasti tekee vaikutuksen kauempanakin istuviin kuulijoihin. Kenelle mikäkin kolahtaa.
