On vaikea löytää kristillistä harmoniaa nykyisen raadollisen yhteiskunnan polarisoivassa kontekstissa, sekä liberalismi että konservatismi ovat jatkuvassa epätasapainossa: konservatismi näyttää lähinnä harhaiselta paniikkireaktiolta emansipaatioon ja yleiseen yhteiskunnan muutokseen. Jos historiaa mitenkään tuntee niin yhteiskunta sinänsä on aina ollut irvokkaan synnillinen. Niinä "vanhoina hyvinä aikoina" kun uskallettiin tuomita ja sanoa sana niinkuin se oli, olivat yhteiskunta ja kirkko irvokkaiden aatteiden ja epäoikeudenmukaisuuksien tukena. Tätä ei kuitenkaan suostuta näkemään vaan sijalla on harhakuva jostakin varmuudesta ja kontrollista, johon me ihmiset emme missään ajassa maailmassa pysty. Kyllä, absoluuttinen on varmaa, Jumala on varma - mutta me ihmiset emme omista absoluuttista, emme omista Jumalaa. Epävarmuus maailmassa on kokemukseemme sisäänrakennettu osa. Näin konservatiivit ovat omaksuneet kirkosta sen historiassa olevan osan, sen ihmisen vallan piirissä olleen osan ja kaipaavat siihen nostalgisesti (ja illusorisesti) takaisin. Tämä on minusta kristinuskon viestin, Jeesuksen viestin täydellistä väärintulkintaa, jopa torjumista.
Nyky-körttiläisyys puolestaan ohittaa liberalismin ja konservatismin logosentriset valtakiistat ja lähestyy absoluuttista mystiikan kautta. Toki tämä johtaa siihen, että yksityiskohtaista dogmaa ei tunneta läheiseksi, eikä tunneta halua paasata omasta varmuudesta tuomioita toisille. Tämä tulkitaan liberalismiksi siinä leirissä, joka nykyään näkee kristinuskon radikaalin uudella tavalla tuomion ja syntiluetteloiden uskontona. Missään olennaisessa ei kuitenkaan ole poikettu Paavon näyistä, lähestymistavassa. Toki hän oli piikkinen, monessa suhteessa huono mies, valtakin kelpasi liian hyvin. Kuten se kelpaa kirkon uudistajillekin (joihin varmaan ainakin pyrkimysteni perusteella itsekin kuuluisin). Herännäisyys ei sen sijaan suostu tälle inhimillisen reformin ja oman järjen tielle vaan passiivisesti, osaamattomasti, avuttomasti se yrittää pysyä taivaan tiellä, isänmaatansa kohden käyden, ryömien. Kristinuskon näkökulmasta puhtaasti, mahdollisimman kaukana ihmisen vallanhimosta ja kiinnittymisestä maallisiin rakenteisiin. Tässä mielessä en Suomen kirkosta helpolla löydä muuta liiketta, virtausta, joka olisi pysyttäytynyt niin itsepintaisesti lähellä niitä mystisiä, universaaleja ydinnäkyjä, jotka meille vieläkin paistavat läpi parin tuhannen vuoden verisen ja kaoottisen ihmisen vallan.