Sören Kierkegaardin teoksessa Kuolemansairaus puhutaan epätoivosta.
Sehän on ahdistuksen vahva ellei vahvin olemus. Ei ole toivoa, ei hiventäkään.
Epätoivoisen ainoa toivo on Jumala, hänen apunsa.
Jeesuksen nimessä apua huutanen olen selvinnyt monta kertaa, jos en aivan epätoivosta, niin hyvin vaikeista tunnoista.
Nyt Kierkegaard on kirjoittanut näkemyksenään, että kuolema ei ole kuolema, ei kristitylle, sillä Jeesuksen Ylösnousemus on esimerkki sekin, kuten kärsimyskin, siitä mitä meille tapahtuu kun päivämme ovat lopussa täällä ajassa.
Epätoivo on kuolemansairaus joka kuolettaa kaiken lopulta. Epätoivossa elävä kieltää Kristuksen teon, sekä Jumalan luomisessaan meille antaman kahden elämän mahdollisuuden.
Kun opimme ymmärtämään ettei itseytemme ole kokonaan maallista, omaamme, voi sieluun syntyä ymmärrystä ja siitä seuraa tasapainoisuus ja rauha.
Tällaiseen tasapainoon päässyt ei huokaile epäonnestaan , vaan huokaa Jumalan puoleen ja jättää asiansa Isän käteen.