NAAKAT JA POIKA
Ne katsoivat, kaksi naakkaa
pyhäaamuna hautausta.
Sanomattoman raskasta taakkaa
toi kirkolle saatto musta.
Suruvaatteet naakoillakin
on yllään - saa sataa tai tuulla.
Surunvoittoinen virkansakin:
joka ruumiin siunaussanat kuulla.
Vino viiri heillä aina
on ortena. Istua
hyvä heidän on joutilaina
ja katsella kistua,
joka verkkaan liikkua alkaa
ja tulee huojuen.
Sen alla on monta jalkaa:
se on suunnaton hyönteinen!
Ja saattoväki nyyhkii.
On naakat kummissaan.
Miks silmiä kansa pyyhkii,
kun sille saarnataan,
tämän haudan partaalla taasen,
kuten usein ennen, näin:
On ikuinen ilo, se saa sen,
joka kääntyy Herraan päin!
Ja vanhat, viisaat naakat
jo siivilleen pyrähti.
Putos sydämeltä taakat,
niin hyväksi hyrähti
sen nuoren pojan mieli,
joka saattoi äitiään.
Hän kyynelensä nieli
ja päätti: minä jään
sen sanan saarnaajaksi,
jonka haudalla kuulla sain.
Näin silloin naakkaa kaks
tornissa rinnakkain.
Ne naakat lensi sitten.
Vaan minusta tuntui niin
kuin joukkoon saarnaajitten
minutkin vihittiin.
Ja niinkuin kirkon naakka
mä tahdoin kuuluttaa
sydänten pohjaan saakka
iloista sanomaa:
Oi ihminen, sä houkka,
milloinka uskot sen,
jos haudataankin toukka,
niin nousee perhonen.
Jaakko Haavio 1933
