Me olemme kirkko.
Etsin sopivaa vanhaa keskustelua, jossa avautua (yhdestä) päivän ärsytyksenaiheesta, ja olkoon se nyt tämä.
Siis luin
Kotimaan juttua Helsingin hiippakunnan synodaalikokouksesta, jota juttua minulle sähköpostiin ilmaisluettavana tyrkytettiin. Ja siellä taas tämä:
Haastatteluissa nousi esiin kysymys: pitääkö ihmisten tulla kirkkoon vai kirkon mennä ihmisten luo. Vastaus oli, että vaikka kokoavaakin toiminta yhä tarvitaan, seurakunnissa on aika muuttua ja mennä ihmisten luo.
Siis jos seurakunta menee "ihmisten luo", niin eikö ne seurakuntalaiset itse sitten ole ihmisiä?
No okei se oli joku synodaalikokous, jossa kai on läsnä lähinnä palkattuja työntekijöitä, mutta miten ihmeessä he voivat omia seurakunnan itselleen ja ajatella, että seurakunta tarkoittaa nimenomaan näitä palkattuja työntekijöitä, jotka sitten menevät jonnekin tai joiden luokse mennään.
Minä olen luullut, että seurakunta ovat kaikki kastetut. Hullua miettiä, pitäisikö heidän mennä ihmisten luo. Jos pitäisi niin missä heidän nyt sitten kuvitellaan olevan, jos eivät ihmisten luona jo ole.
Kyllähän kuka tahansa palkattu työntekijä kysyttäessä myöntää, että tuo ajatukseni tuossa yllä on tasan oikea. Mutta silti, eikö tuon puheenparren (seurakunta = palkatut työntekijät + muutama aktiiviksi mielletty maallikko) viljely ole vaarallinen ajatusharha, joka sumentaa seurakuntalaisen, sen ihan tavis maallikon näkemystä itsestään ja arvostaan? Ja sitä kautta pohjimmiltaan uskostakin? Eli sitä että koska kuulut seurakuntaan niin koko olemisesti koko ajan on seurakunnan olemista ihmisten luona? Se nyt vain pakostikin on sitä, halusit tai et, tai mietitkö asiaa ja sen seuraamuksia sen tietoisemmin.
