(vieläkin)
Varsinkin sitä hiljaisuutta virsien ja puheiden välissä, jolloin edellisen puheen ajatukset vielä väreilevät ilmassa ja seuraava virsi ikään kuin etsiytyy paikalleen. Kuuluu vain kevyttä siioninvirsikirjan lehtien kahinaa. Toisaalta muistan sellaisenkin tilanteen, jolloin minun kodissani olleissa seuroissa oli eräs körttiläisyyttä tuntematon ystävä mukana. Hän kertoi myöhemmin kokeneensa nuo hiljaiset tauot, jotka minulle olivat seurojen parhaita hetkiä, niin ahdistavina, ettei hän halunnut enää koskaan seuroihin. Hän luuli, että tilaisuus meni pieleen, kun kukaan ei tiennyt, kenen vuoro oli puhua!
Minä puolestani koen seurapuhujana hiljaiset hetket hyvinä ja haasteellisinakin. Jos pitkä hiljaisuus seuraa puhettani, ajattelen puheeni olleen niin puhuttelevan, että kaikki hiljenivät (Vanhan Aatun tuomia ajatuksia sisimmässäni). Ehkä useimmin kuitenkin ajattelen puheeni olleen niin huonon, että kaikki jäävät hämmästelemään, miten tuo on taas päästetty puhujan paikalle (huono itsetunto). Päättely jää itseni varaan, koska seurapuheita ei arvostella.
Puhujan seisomisesta ja istumisesta on jo mainittu monta hyvää näkökulmaa. Eiköhän ole parempi, että puhe kuuluu, kuin että noudatetaan orjallisesti esimerkiksi tapaa puhua istuallaan... Varmaan nöyrän puheen voi pitää seisaallaankin.
Tilanteesta riippuvainen. Kotiseuroissa ja pienissä tiloissa puhutaan perinteisesti istualtaan. Suurissa tiloissa ja suuremman seuravierasjoukon läsnäollessa puhutaan seisoaltaan ja käytetään vahvistinta.
