13.11.2016
Valvomisen sunnuntai
Kirkkaana meissä
Kirkkovuoden loppu on vuoden pimeintä aikaa. Räntää poikittain, tai ainakin märkää, valonsyövää asfalttia ja tihrusilmäaamuja, päiviä, iltoja. Kirkossa kuitenkin kaikuu reipas kehotus: Valvokaa!
Nyt ei kysellä kirkasvalolamppua eikä etelänlomaa. Valvominen, mihin kehotetaan on hengellistä laatua. Puolitankoiset silmät voivat siinä hommassa olla suuri pelastuskin, ainakin, jos sielu on hereillä!
Mutta onko aina sekään? Väsähtää voi, turtua saattaa, välinpitämättömyys uhkaa. Oma nautinto arjen ahdistuksen keskellä on se, mitä kohti helposti käännähdän. Henki on altis, mutta liha heikko!
Miten nykyihmistä puhuttelisi hengellinen hereilläolo? Jos suuri osa meistä nukahtaa iltaisin miettimättä Jeesusta tai tuntematta synnintuntoa, miksi valvominen puhuttelisi?
Ehkä juuri se puhuttelee tässä ajassa. Miksi muuten niin moni meistä tyhjentää, yksinkertaistaa, hakeutuu hiljaisuuteen ja meditoi? Yhä useammalle ei riitä ”vain” siisti koti tai hyvä fyysinen kunto, vaan pelkistämisharjoitusten täytyy olla sisällöllisesti merkityksellistä laatua.
Uskallanko tulkita, että etsiydymme kulutuksen keskeltä kohti jotain kestävää ja pysyvää? Jotain, josta apokryfinen Viisaudenkirja puhuu:
”Minä rakastin viisautta
enemmän kuin terveyttä ja ulkoista kauneutta
ja pidin sitä päivänvaloa tärkeämpänä,
sillä sen loiste ei mene mailleen.”
Mistä löytää loiste, joka voittaa kirkasvalolampun? Loiste, joka ei vajoa pimenevään iltaan eikä katoa vaakasuoraan räntään?
Hiljainen laulu alkaa kuulua takapenkiltä, kun ajan tihrustaen Kuusamontien märkänä välähtävää asfalttia. Kahdeksanvuotiaani siellä laittaa lempeästi loisteputken päälle laululamalla ensipyhän kuorolaulua: ”Niin loistat Kristus kuin aurinko meissä. Pimeyden syyttävä ääni häädä pois…”
Loista meissä, Kristus! Vierelläsi jaksamme valvoa.
Satu Saarinen
Kirjoittaja on kirkkoherra Oulusta
Evl/Kappeli Sana sinulle
