T i e d o s t a m a t o n s u l k e u t u u
Vanha herännäisyys joukkoliikkeenä nousi ja rappeutui suunnilleen 1831-1851. Pohjanmaan papit ottivat herännäisyyden hoitoonsa ja kytkivät sen 1834-1836 Savon herännäisyyteen. "Herännäisrintama" leveni ja saavutti 1838-1842 konventikkelioikeudenkäynneissä ja Turun synodaalikokouksessa suvaitun aseman. Seurasi suurhäiden aika vuoteen 1846. Mutta hajaannus käynnistyi oikeastaan samalla kun ulkoinen puute hellitti. Hedberg otti etäisyyttä 1842-43 ja häntä seurasi Lounais-Suomi. Keski-Pohjanmaan eriseuraisuus alkoi 1846-47, ja pian sen jälkeen papit alkoivat etääntyä Malmbergista. Vuosi 1852 (Ukko-Paavon kuolinvuosi, myyrän huomautus) sinetöi vallitsevan tilan. Raamatullisen suunnan edustajat olivat ottaneet itselleen saman vapauden toimia maailmassa Jumalan siunauksella kuin hedbergiläiset ja tavallaan renqvistiläisetkin aikoinaan eivätkä enää tarvinneet pyhien seurakunnan yhtenäisyyttä ja yhdenmukaisuutta. Seuraliikettä johtaneet kaksi tupaa pitivät kiinni syntisen päivittäisestä vanhurskauttamisesta ja tyydyttämättömästä yhteydenkaipuusta. Niin niskaslaiset (*) kuin laguslaisetkin (**) pitivät vanhoja ryhmätuntomerkkejä elintärkeinä, mutta niiden suojissa he kypsyivät samaan asenteeseen kuin liikkeestä eronneet pyhityskristityt aiemmin: heille tuli mahdolliseksi pitää itseään hyvinä ihmisinä, jos kohta he tarvitsivatkin vielä ryhmään sulautumista vahvistuksekseen siinä missä esimerkiksi raamatulliset saattoivat tyytyä mielikuvaan pelastusvarmuudesta ja toimia maallisten ihmisten kansoittamassa maailmassa... (kirjasta J.Siltala: Suomalainen ahdistus s.421).
(*) niskaslaisuus on suunnilleen nykyistä, tämän päivän körttiläisyyttä, tähän johtopäätökseen olen tullut
(**) laguslaisuus (Paavo Ruotsalaisen ikävöivään uskoon tukeutumista) on suunnilleen jo hävinnyttä, entistä herännäisyyttä
Nämä huomautukset myyrän omia, amatöörihistoriantutkijan havaintoja, jossain määrin ehkä subjektiivisia, mutta kuitenkin käytännön todeksi osoittamia. Nykyisin jo tunnustetaan ns. malmivaaralaisen historiankirjoituksen virheet, esim. Kares väittää Heränneen kansan vaelluksen osassa 1 sivulla 7, että raamatullinen (beckiläinen) suunta, mihin heränneet papit menivät muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, olisi ns. toistupalaisuutta. Se ei pidä paikkaansa. Ne ovat kaksi hyvin eri asiaa.
Historiankirjoituksessa näköjään kirjoittajan omat sympatiat, subjektiivisuus, estävät monesti totuudellisen, objektiivisen asioiden käsittelyn. Tämän huomaa erityisen selvästi mm. presidentti Kekkosen elämänkerroista.
Tämä aihe eli herännäisyyden historia alkaa nyt tulla tiensä päähän. Erittäin kiintoisaa on ollut lueskella ja mietiskellä vanhoista asioista. En ole "herännyt", sen kummemmin kuin "körttiläinenkään", mutta asioita sivusta seuranneena ja huomioita tehneenä tartuin aiheeseen. Amatöörihistoriantutkimukseni alkoi oikeastaan Pohjois-Amerikan intiaaneista jatkuen italialaiseen mafiaan, paljon tuli kevättalvella vietettyä aikaa kirjaston kriminologian/kriminaalisosiologian hyllyn äärellä ja jopa kirjastovirkailijoilta neuvoja kysellen tietyistä teoksista. He auliisti neuvoivat. Mitä seuraavaksi? Ehkä sopivan aiheen ilmaantuessa taas lukemaan, mutta näin syksyllä kuitenkin mieluummin luontoon.
LOPPU
Aihe: Herännäisyyden historiaa (Luettu 6363 kertaa)