Aamuhartaus 24

[Pena]

Siinä mielessä on kokoonnuttu nytkin taas, että yhdessä joukossa lähdettäisiin sitä matkaa tekemään, joka vie iäisiin häihin. Ja kuulkaa, mikä on ikävämpää, kuin se, jos jokukaan meistä jäisi sieltä pois ja kipeämpää kuin jos täytyisi nähdä, että lapset on perkele ja maailma vienyt. Ja mikä taas olisi sen hupaisempaa ja mikä tekisi mielen keveämmäksi ja innostavammaksi ja elävämmäksi kuin se, että saisi toivoa, että samallaista kilvoituksen mieltä jäisi jatkuvasti jälkeenpäin ja siitä taas uutta orasta ja laihoa nousisi, joka alkaisi tehdä hedelmää. Kun näin on, että teidän lapsenne ovat mukana näissä harjoituksissa, eikö se tuota vanhemmille elämää ja toivoa, vaikka ne eivät teille puhuisi mitään siitä, minkä verran he ovat siinä asiassa todella syventyneet ja minkä verran Jumala on saanut heissä toteutetuksi omaa asiaansa ja tehdä eläväksi sitä, mikä elävänä olla tulisi?

Juho Malkamäki

[Pena]

Ja taas toiseltapuolen: Eikö se murhe ole kaikkein kipeimpiä, kun lapset alkavat kallistua ikäänkuin sinne päin, että ne näitä harjoituksia rupeavat karttamaan, eikä Jumalan sana heitä enää vedätä? Eivätkö ne ole raskaimpia kipuja vanhemmille? Ja eivätkö taas huokeimpia ole ne hetket, kun saa omantuntonsa perustuksella huomata, että siitä sanasta, jota on koetettu kylvää, on saatu siunausta, että se on kantanut ja vetänyt yhteen ja pitänyt rakkauden siteillä koossa? Siinä, missä lapset seuraavat vanhempiensa mieltä ja henkeä, jää heihin samallaiset vaikutukset kuin vanhemmilla on heihin ollut, samat puutteet, samat huokaukset, ettei perkele saisi yhtään lapsistani, ettei maailma pääsisi niiden omassa keskuudessa niin valtavaksi, että siellä perkele saisi tehdä työtä heidän sielujensa hukuttamiseksi - sitä isä ja äiti toivovatkin.

Juho Malkamäki

[Pena]

On kyllä kummallista toivottaa tällaista murhetta sellaisille, joille lihallinen mieli soisi huvitusta ja tämän maailman menestystä, iloa ja hekumaa. Mutta Jumalan Hengen vaikuttama mieli ihmisessä on niin äärettömästi toisellaista, että sellainen vanhus ei tohdi toivoa lapsellensa mitään erityisen iloisia päiviä, pikemmin päinvastoin sitä murhetta, joka on Jumalan mielen mukaan, sentähden, että sen alla paranee sydän.
No, kun tällaista mieltä, josta nyt on ollut puhetta, saa nähdä lapsissansa, silloin on toivoa, että Jumalan sana saa tehdyksi sille kuuluvan tehtävän jälkeenjäävissä, eli omissa lapsissansa.

Juho Malkamäki

[Pena]

Mutta jos vanhempain täällä pitää elää kauemmin, eivät huolet pääty siihen, vaan sitten tulee asiaa lastenlapsista, joista alkaa samat huolet, samat kivut! Ja niin siinä piisaa asiaa Jumalan kanssa, ei se lopu, eikä lakkaa, niistä saa puhua Herralle päivät ja yöt, jos vaan jaksaa ja tahtoo tehdä sitä tehtävää, minkä Jumala on sanansa ohjeissa vanhemmalle pannut ja mikä Jumalan tahto on.

Juho Malkamäki

[Pena]

Jos me nyt olemme niinkuin toivomme, se seurakunta, joka on käynyt vanhurskasten seurakunnan tykö, niin siellä on ilo  enkeleillä meistä. Ja totta kai niillä, jotka siellä riemuitsevassa seurakunnassa ovat, on jotain yhteyttä tämän seurakunnan kanssa, joka on maan päällä. Raamattu antaa jotain ymmärtää, että niin on. Ei suinkaan ne vanhemmat, jotka siellä ovat, jos ne nyt tänne ilmaantuisivat katsomaan meitä, ainakaan siitä pahoillaan olisi, että te olette tänne seuroihin tulleet. Kyllä se on ihmeellistä, jos pyhät siellä saavat kuulla puhuttavan siitä, kuinka kristityt täällä kantavat toinen toistansa Jumalan eteen rukouksilla ja kuinka heidän rukouksistansa on osallisia yleensä kaikki, mitä maan päällä on, jotka Herralle puhuvat omista asioistansa ja toisten.

Juho Malkamäki

[Pena]

Ja kuulkaa, kun näin on, niin sentähden on niiden nuorukaisten niin vaikea riistää itseänsä irti tykkänänsä Herrasta ja mennä jumalattomuuteen. Niitä kantavat sadattuhannet Herran eteen, että sielun pelastuksen asia tulisi heille eläväksi ja Jumala saisi niitä kiinnitää siihen, mikä on Hänen tahtonsa.

Juho Malkamäki

[Pena]

Me olimme viime pyhänä sellaisen äidin hautajaisissa, jonka miehensä oli jättänyt. Perhe, viisi lasta, jäi äidin yksin hoidettavaksi. Kun lapset varttuivat isommiksi, menivät he palvelukseen. Äiti tarkkasi poikiensa mielipiteitä. Ja kun hän rupesi huomaamaan, että nyt alkaa saatana niitä riepoittaa, nyt se meinaa hänen lapsensa viedä ja niellä, niin hän katsoi sopivan tilaisuuden, jolloin laskeutui polvilleen rukoukseen ja puhui siinä Jumalalle yksinomaan lastensa asioista - ei puhunut mitään ihmisille, lapsilleen, ei mitään, mutta Jumalalle - jotta Sinä suuri Jumala näet, kuinka heikko kapine minä olen aina ollut; mutta kun Sinä kerran niitä rakastat, niin auta niitä pois maailman ja saatanan kynsistä, älä anna niiden mennä iankaikkiseen kadotukseen. - Ja ne lapset ovat kertoneet, että kun äiti oli tämän lausunut, niin vaikka he olisivat minkälaisen karahkakylvyn saaneet, ei se olisi ollut mitään siihen nähden. Se koski heihin niin kipeästi, ettei mitenkään iljennyt eikä jaksanut enää jatkaa entistä elämäänsä. Ja se äiti jäi lapsille niin rakkaaksi, että he ovat nyt 21 vuotta sitä kunnotonta ja mitätöntä hoitaneet niinkuin lasta. Se oli lasten vastarakkautta äitiä kohtaan.

Juho Malkamäki

[Pena]

Ja Jumala antaa toisinaan, vanhempia koetellaksensa, sortua lasten, ainakin vähältä, että mitä vanhemmat sitten rupeavat tekemään, mihin ne silloin menevät, mihin pakenevat. Ja näin Jumala vetää heitä lähelle itseänsä lastensa suruttomuuden kautta, jos ei heillä muuten ole Hänelle asiaa.

Juho Malkamäki

[Pena]

Herran käsi ei ole lyhetty. Hän sanoo niin varmasti: "Joka tulee minun tyköni, sitä minä en heitä ulos," olkoot kenen asiat tahansa surkeat, lasten tai muiden.
Eikä ole vähääkään epäilystä, etteikö sallainen äiti, josta on puhuttu, tulisi itse pelastetuksi, joka sellaista harjoitusta pitää.

Juho Malkamäki

[Pena]

Emme tiedä, mitä Kristus olisi tälle äidille lausunut, mutta Hän sanoi eräälle toiselle nuo sanat: "Oi vaimo, suuri on sinun uskosi." Usko sillä vaimolla oli, mutta tietoisuutta omasta uskostaan ei hänellä ollut, mutta Kristus todisti, että sen hädän ohella, mikä hänellä oli tyttärestään, hänellä oli sellainen luottamus Herraan. No, sillä on usko, joka sitä työtä harjoittaa, jota hänkin harjoitti. Ei sellainen rupea Jumalalle puhumaan omista eikä muiden asioista, jollei siinä olisi uskoa ja luottamusta Herraan.

Juho Malkamäki

[Pena]

Omatunto on kallis todistaja, jonka Jumala on pannut ihmiseen valvomaan omaa asiaansa. Kun se on valveilla, niin se sanoo, mikä on pahaa, mikä on oikein ja hyvää. Sitä ei saisi polkea eikä tallata. Jos sitä polkee eikä kuuntele sen ääntä, niin se ei ole läheskään uskollinen. Omatunto sanoo, että niin ja niin tulisi tehdä, mutta lihallinen mieli sanoo toista. Kumpi näistä sitten pitää puolensa, siitä riippuu, tuleeko maailma hylättäväksi, vai ei. Minä olen siinä luulossa, että siinä tienhaarassa istuu äärettömän paljon ihmisiä.

Juho Malkamäki

[Pena]

Jumalan armo pyrkii omantunnon kautta puhumaan elävää totuutta ja käskee seuraamaan Kristusta, niinkuin Kristus aina sanoo: Ota ristisi ja seuraa minua. Jotka tottelivat sitä ääntä, ne lähtivät; jotka eivät, ne jäivät ulkopuolelle. Tässä sitten on voinut monta kertaa nukahtaa se omatunto, jolla se on jo valveilla ollut. Mitäs silloin tapahtuu? Kristus kätkee kasvonsa siltä niin, että saa siinä siipirikkona vaeltaa pitkän aikaa. Ja siitä täytyy sitten lähteä aivan kuin uudestaan, kuin ei olisi koskaan elämän tiellä ollutkaan. Sentähden ne, joiden omatunto nukkuu, ihmettelevät herännyttä kansaa, että se on niin murheellinen, lain alla.

Juho Malkamäki

[Pena]

Eivät ne sellaiset ole ikänä  Mooseksen lain alla. Ne ovat Kristuksen lain alla. Mutta jos ei niille synnin tähden murhetta tulisi, niin olisi kaikki maailman puolella. Murheen kautta Jumala uudistaa taas armonsa ja kasteen armon ja liiton uudelleen, sen liiton, joka Jumalan puolelta on vielä voimassa, vaikka se meidän puolelta on rikkoutunut. Meillä on Paavalinkin kokemukset tästä. Kun hän on ollut jo parikymmentä vuotta saarnaamassa, ja asusti niin lähellä Kristusta ja Hänestä jalommasti puhui kuin kukaan muu, niin hän joutui sanomaan: "Minä viheliäinen ihminen, kuka päästää minut tästä kuoleman ruumiista!"

Juho Malkamäki

[Pena]

Minä olen nyt parin viikon ajan ollut lähellä kuolemaa ja siinä joutunut ajatuksissani katselemaan entisyyttä. Siinä se vasta oikein selviää, kuinka vähän minäkin olen ollut Jumalan asioilla. Kuinka tähdellistä olisi ollut sen asian kalleuden tähden, kun jokaisen ihmisen sielu on niin kallis Jumalalle ja Kristukselle, sanoa siitä niin voimakkaasti, niin terävästi ja niin elävästi, että se kävisi ihmisten tuntojen läpi, ettei kukaan jaksaisi olla suruton. Mutta kun tätä ei ole voinutkaan tehdä, siinä ei ole ollut se Herra niin likellä, kuin olisi piänyt olla, ei ole usko Häneen ollut niin elävää, kuin sen olisi tullut olla ja niinkuin nyt yleensä Jumalan sana teroittaa uskoa Jeesukseen Kristukseen, jolla autuaaksi tulisi. Tämä tulee kysymykseen sitten kun oma kohta valikoituu kysyttäväksi: Miten nyt sitten on minun asiani laita? Eikä löydäkään sellaista uskoa, joka olisi hedelmää tuottanut, ja oikea usko ei ole hedelmätön.

Juho Malkamäki

[Pena]

Siinä jää niinkuin tuomion alaiseksi, eikä siinäkään ole kovin hyvä olla. Siinä koettaa Herralle soperrella sitä, että jos Hän sittenkin minussakin vaivaisessa vaikuttaisi elävän uskon. Kyllä minussa kuollut usko ehdottomasti on, mutta jos Hän sen tekisi eläväksi. Ja kun siinä jaksaisi sitten pitkittää niinkuin Jaakoppi ennen painijansa kanssa, että en minä, en minä, Herra, päästä sinua ennenkuin siunaat minua, ennenkuin annat minulle elävän uskon, elävän luottamuksen, että Sinä olet minunkin Vapahtajani, minunkin syntieni edestä kärsinyt ja kuollut.

Juho Malkamäki