Omanlaiseen työhön ajauduin kyllä harvinaisen kummallisesti. Minusta piti valmistua musiikinopettaja, ja kiukuttelin kirjallisesta opinnäytetyöstä tosissani. Se oli siinä yhdestoista ja minä tarvitsin musiikkioppia paljon enemmän. Ilman ei valmistu, ja sutaisin niistä kohdista jolloin opettaja ei voi auttaa lauluoppilasta eteenpäin. Tarvitaan puheterapeutti, fysioterapiaa, jotain. Pelkäsin ettei sitä hyväksytä kun se on vähän ei-musiikkia.
Kävi päinvastoin ja sovittiin että laajennan siitä oppikirjan tai kirjan yleensä laulusta kiinnostuneille. Yhtäkkiä minut upotettiin tiedon popularisoinnin maailmaan ja hirmuiseen lisätiedon etsimiseen. Visa vinkui kun ostin kirjoja kiitokseksi niille jotka auttoivat! Ja siihen jäi laulun opettaminen. Melkein. Ja se oli elämäni onnellisin aika.
Lapsi 2 tarvitsi kouluun tehtävän kuten tekstin kuvitus. Väsäsin svenskatalandejen parissa opitusta legendasta joululahjan vanhuksille ja Lapsi kuvitti sen. Koulu oli tyytyväinen ja se kustannettiin. Koetin samaa poikkitieteellistä Docensista ja se oli sitten pohjakosketus. Otin yhden palasen elämää, sen rivin biografioissa joka mainitsee erään rippikoulupojan riiviörippikoulusta jota hän sai opetettua, vietyä retkille ja noin, saaneen kuolemantaudin ja kuolleenkin jouluna 1932. Docens valvoi kuolinvuoteella. Siitä pidin ja Lapsi 2 sai tehdä kannen.
Teki mieli koettaa taas terveysrajoitus baletti - yhdistelmää mutta nuorten juttuna, faktaa fiktioon eli tarinallisesti. Se on ihan kuin työtä paitsi etten matkusta sinne bussilla. Luulen kyllä että olin siinä hommassa parempi koska koulutuskin vaati niin paljon.
Joskus kaipaan tavattomasti saman tekijöitä. En ikinä kuvitellut putoavani tämmöiseen koloon ja tämän kätsimykset jos ilotkin olivat uusia ja yllättivät.
Oppiminen on hienoa, aina. Palmenian kursseihin ei riitä rahani, ja Orivesi lopetti etäkurssit. Kun luen tekstejäni, olkoot vaikka miten saaneet hyvät palautteet tai julkaistut, minua karmii. Kääntöpuoli on hyvä, useimmiten tuskittelussa kumminkin on sisältö, miksen minä tuota jättänyt pois tai kirjoittanut näin ja noin. Tässä on nyt liikaa juuri sitä tietopuolisuutta kun piti tehdä kuitenkin nuorisokirja vai pitikö, Itse halusin sekaan ihan tietoa siitä miten ja miksi nuoruusiässä tulee raja vastaan ja ammattilaishaave romuttuu. Ja annetaankin tällä kertaa aspergertytön herättää toiveet: tuo on se yksi sukupolvessa.
Entä ne kaikki joita kovalevy pursuaa, ne kun vielä velvollisuudentuntoisena yritin jaksaa siinä mihin koulutettiin, vaikka sanottiin, tuo voi ihan oikeasti tappaa?
Kiitollisin kai olen KELAlle niistä kymmenistä hylätyistä lausunnoista joita sateli vuoden 2008 huhtikuussa! Ainakin se opetti tuottamaan tekstiä.
Kummallista, mutta kaikki ristiriidat tuntuvat ratkenneen. Syyllisyys kaikesta vain on poissa. Ihmettelen minä tätä ja yritän jos saisin yhteyttä niihin samoja kursseja käyneisiin vaikka opettajien kautta. Hitaudesta, valinnan vaikeudesta, miltä tuntuu kun ja jos, siis kaikenlaisesta mistä puhuttiin jollakin poliklinikalla. Pitäiskö ja koskahan. Ennättäiskö ja kannattaako. Antaisko olla vai penkoisko ne todel esille.