Itse näin huonona sielunhoitajana tokaisin.
Jumala on rakkaus, jos tunnet rakkautta edes jotakin kohtaan olet oikealla tiellä etkä menossa sinne kuumaan paikkaan.
Neuvo/tokaisu oli oikeasti huono ja kristilliseksi sitä ei voi sanoa hyvällä tahdollakaan, mutta oletan sinun itsekin jo ajattelevan kanssani samoin?
Kuitenkin pari juttua mitkä tuli tuosta mieleen:
1. Tuossa ehdollistetaan armo.
"Jos tunnet rakkautta... edes jotakin kohtaan...et ole menossa kuumaan paikkaan..." . Ongelma se on sen takia että armon saamisella ei ole edellytyksiä, -ei edes sitä pienintä rakkauden tunnetta "jotakin kohtaan"! Armoa ei voi yksinkertaisesti ehdollistaa mitenkään, ei edes näin viattoman tuntuisesti. Mitäs jos EI jaksa tuntea rakkautta, -edes vähäistä; -ketään kohtaan? Sittenkö mennään "kuumaan paikkaan"? Sanoisin näin että vaikkei tuntisi yhtään mitään ketään kohtaan tai vaikka tuntisi pelkkää vihaa kaikkia kohtaan, niin se ei poista sitä tosiasiaa että
"meidän vielä ollessamme jumalattomat, kuoli Kristut oikeaan aikaan". Meitä ei ole siis lunastettu muussa tilassa kuin syntisinä ja kokonaan langenneina. Muuta mahdollisuutta ei ole.
2. Tuossa erehdytään mittailemaan ihmisen uskon/rakkauden määrää, laatua tai muuta ominaisuutta, mikä on kerrassaan turhaa ja hyödytöntä tutkimista. Mitä sillä on merkitystä onko meillä uskoa tai rakkautta sillä tasolla TUNTUUKO sitä olevan tahi NÄYTTÄÄKÖ sitä olevan? Ainoa millä on merkitystä, on toteutuneet teot ja tekemättä jättämiset. Arvioiminen on turhaa. Itsensä tutkija ja arvioija on lopultakin vain omahyväinen ja itsevanhurskas miettiessään onko hänenkin kohdalla muka toteutunut kristilliset ihanteet. Varsinkin uskon määrän ja laadun arvioimisesta soisin päästävän kokonaan irti! Hyödyttömämpää ajatusta ei olekaan kuin sen pohtiminen, onko minulla uskoa ja millaista se on ja riittääkö se?
Yksi mikä on varmaa, on että meillä kenelläkään ei ole uskoa ja vaikka sellaista kuvittelesimmekin suuressa narsismissamme, sen laatu on pelkästään oksettavaa sontaa joka ei kelpaa yhtikäs mihinkään, ei Jumalan eikä ihmisten edessä! Ihmisen joka painautuu kuvaannollisesti Kristusta vasten eli nojaa Häneen, -ei tarvitse miettiä uskonsa määrää. Hänen ei tarvitse olla edes huolissaan siitä onko uskoa lainkaan. Ei uskoa tarvita, riittää kun on Kristus.
"Me olemme pelkkiä syntisiä"; -on sanahelinää ja tyhjiä lauseita jos sama ihminen arvioi uskonsa määriä ja laatuja. Silloin ei oikeasti panna turvaa YKSIN armoon. Kyllä kaikkien usko tai uskon puute riittää koska kysymys ei ole uskostamme vaan siitä että
"meidän vielä ollessamme jumalattomat, kuoli Kristus oikeaan aikaan puolestamme!"Syntisyyttään hoetaan mutta ei kumminkaan uskota. Armosta puhutaan muttei ymmärretä eikä pysähdytä ajattelemaan mitä armon täytyy olla ollakseen armoa; se on anteeksisaaminen, ilmaiseksi, ansiotta sanalla sanoen me roistot saamme evankeliumin mukaan armon jota emme ensinkään ansaitse. Mitä siinä on uskomisellamme sijaa? sanonkin mielelläni että siihen SAA uskoa. Siitä ei
pitäisi käsittääkseni kenenkään johtua miettimään että "pitääkö" uskoa ja että minkälainen uskon pitäisi olla? Ja jos joku ei halua tai jaksa sitä uskoa niin koskee se kumminkin häntä, koski jo 2000 vuotta ennen hänen syntymäänsäkin, miten se nyt olisi tyhjäksi mennyt jos ei uskoa tunnu löytyvän kun silloin kun tämä armo tuli hänelle, hän ei vielä ollut syntynytkään 2000 vuoteen?