Hehheh, siellä sitä sitten pällistellään toistemme naamoja. Pitäiskö ottaa joku liitutaulu mukaan, kun ei me osata kuitenkaan ääneen jutella. Ja nickit tietty rintapieleen.
Kesätyösihän on vammaisten parissa? Alisuoriutuvuuden tunnustaa moni, useampi tunnistaa.
Kaikki tuntevat jonkun. Minä tiedän Sepon ja Liisan ja Juhanin ja Osmon, ja uskon heidän tietävän minut. Osmosta en ole ihan varma, vaikka olenkin hänen kyydissään kerran, ei kauankaan sitten ollut.
Kaikkia yhdistävä tekijä on körttiläisyys. Herikset on konkreettinen kiteytymä ja juhla, joka nostaa tapaamiset arjen ylittävälle tasolle, minkä seuraus on kaksisuuntainen: yhteisyys on lähempänä ykseyttä, kokemusta, jossa minuus sulautuu suurempaan; yksilöllisyys jää taka-alalle, juhlan jälkeen on arki, jossa kuitenkin on koettavissa 'elämä on yhtä juhlaa' – hetkiä, ja juhlatunnelmasta voi pudota.
Nimimerkki vs. oma nimi: miksi, milloin valita toinen? Yksityisyys ja julkisuus kiinnostavat.
Kekkonen käytti myös nimimerkkiä. Poliitikon on käytettävä omaa nimeä. Tavallinen tallaaja, Takapenkin Taavi käyttää usein nickiä, koska käsitys itsestä ei ole selkiintynyt. Jokin osa-alue omasta persoonasta on katveessa, ja juuri sitä tahdon selvittää. Siksi en halua käyttää lapsena saamaani nimeä. En voi tuoda sillä nimellä esille, mitä en tunne omakseni, ole omaksunut.
Netin yhteisö ei ole rajaton. Se on kuitenkin niin laaja, että yksilön on vaikea sulattaa sitä. Siksi oman nimen käyttäminen on hyvin harvinaista.
Kirjallinen ilmaisu on oma kielensä, suullinen ensisijainen ja alkuperäinen.
Äidinkieli on naisen. Isänkieltä ei ole. Miehellä ei ole omaa kieltä. Miehen kieli on vieras kieli.