Kun enää ei ole väliä sillä mitä kirjoitan, haluan kertoa jotakin, jota myöhemmin pelästyin ja häpesin.
Seuroissa 1/10 eräässä Helsingin kirkossa H-y:n puhuja peruuntui, ja seurakunta otti kenet viime tipassa sai. En kuunnellut, koska puhe ei rakentanut ja hajanaistakin se oli. Yhtäkkiä näin, kuinka kaksi tuttua alkoi veisata. Samassa koko seuraväki veisasi, minäkin. Ensin puhuja vaikeni ja punehtui. Sitten hänen huulensa, koko kasvonsa sinistyivät. Hän repi kaulustaan auki, ja lyyhistyi tuolille, siitä lattialle. Jähmetyin kokonaan. Oltiin seuroissa ja veisattiin. Kaiken piti olla kuten pitää? Näen sen yhä pyytämättä, tilaamatta, enkä tiedä mitä ajatella. Miksi en mennyt eteen, huutanut: Lopettakaa, kutsukaa ambulanssi, ja ensiaputaitoinen auttamaan.
Seuraavalla viikolla soitin kirkkoherralle. Hän sanoi heti, juu, hän tietää jo.Sain runsaat esitiedot, myös sepelvaltimotaudin, mutta kieltäydyttiin kertomasta kuinka kävi. Ei edes, onko kaikki ok, mies elossa jonka nyt olisi voinut sanoa. Ilmeinen infarktihan se oli.
Täällä tapahtuneen jälkeen Martti Pentti piti minua elossa päivittäisin yhteydenotoin. Hän sanoi aivan oikein, että huolestui mahdollisuudesta, että joskaan en tappaisi itseäni, voisin välinpitämättömyyttäni ja säikähdystäni kävellä auton alle. Huoli oli aiheellinen. Kiittelin Sepposia kosiskellakseni ja saadakseni olla mukana - tämä oli seurakuntani joka tapauksessa.
Minua mm. syytettiin "potilastietojen julkaisusta avoimella foorumilla"! En tiennyt asianomaisen terveystiedoista mitään. Sillä kertaa ymmärsin vaatia selkeää osoitusta, muutoin ilmoittaisin poliisille. Minua syytettiin "kotihäirinnästä puhelimitse" - kokemus oli hienman päinvastainen, eikä syvä juopumus ole mikään excuse.
Matkasta kerroin toisaalla. Ei ihmistä saa vaaraan saattaa, vaikka hän jäisikin ehtoolliselta kokonaan pois, etenkin kun se on tiedossa ja syytä koetettu selittää. .
Armonkerjääjinä, niin. Mutta entä ne edelliset sanat? Jeesusta seuraamme? Israelin matkasta jäi ilkeä maku, sillä häiriköimme toisen ryhmän iltahartautta harkiten. He menivät kauniisti meistä mahdollisimman etäälle,me veisasimme tarkoituksena kiusoitella ja niin lujaa että se kuulosti jo huutamiselta, ja nyt en enää käsitä itseänikään. Käytös jota en salli itselleni ajatuksissani tai yksin liikkuessani, oli äkkiä ihan okei! Mitä minulle alkoi täällä tapahtua? Irritaatioille ja amnesialle en mitään voi, se on yhä totta. Mutta tajuissani en ole ilkeä, kuten täällä kyllä osataan olla, enkä usko, että ohjetta tehdä parannus olisi peruutettu, siksi useissa Siionin Virsissä siitä puhutaan.
