Jos esikuvan elämä, kuolema ja opetus johdattaa meitä lähemmäs Kristusta, siitä saa aivan yksinkertaisesti kiittää. Joskus tarvitaan joku, joka opettaa meitä -- päämäärään ei voi syöksyä, voi edetä ainoastaan Jumalan antamaa tietä ja Hänen tempossaan, ja olen pikkuhiljaa akanut mietiskellä, että saanemme opettajiksemmekin ihmisiä, joita ymmärrämme. He ovat kuin Johannes Kastaja, joka vähenee sitä mukaa, kuin Jeesus Kristus kasvaa.
Onesimuksen kanssa olen tasan samaa mieltä : Jos Jeesus Kristus on meille annettu ainoastaan kilvoittelun esikuvaksi, me menetämme lunastajan. Silloin tulee pelastuksesta yhteistyötä ellei kokonaan oma teko!. ´
Onko mahdotonta käsittää, että joku tahtoisi kilvoitella rakkaudesta Jumalaan? On toista kilvoitella pelastuakseen kuin pelastettuna. Edellämainittu on kilvoittelua kauhussa. Mutta "Pelkoa ei rakkaudessa ole, sillä täydellinen rakkaus karkoittaa pelon" ja sen jälkeen me ehkä vähitellen alamme kohdella toinen toistamme kuten Kristus kohteli meitä. Me ainakin toivomme että saisimme ja voisimme olla hänen kaltaisiaan.
Sama pappi joka elävistä eniten opetti minulle sanoi että lunastus on kokonaan maksettu. Ellet ajattele siten, on lähellä vaara, että sinun on petettävä itseäsi, uskoteltava, että pystytkin johonkin, vaihtoehtoisesti, jos olet rehellinen itsellesi, vaivut epätoivoon.
sillai...
