Körttifoorumi
Keskustelu => Seuratupa => Aiheen aloitti: Leena - 16.02.10 - klo:20:01
-
Kuinka te ihmiset täällä suhtaudutte rippiin, siis siihen, että menee ja tunnustaa yleensä kai papille asiat jotka vievät mielenrahan, siis omat niin ilmipahat tekonsa ettei niiltä saa rauhaa. Jos mokaa vaikka työssä, tietysti korjaa ja pyytää anteeksi, mtta joskus tulee tehtyä pahaa jonka oikaiseminen on vaikeampaa; liioittelee ellei suorastaan valehtele kn vaikka hermostuu johonkin instanssiin --- myöhemmin ei edes muista minkä virkailijan kanssa puhui, vaikka nyt näin, ja juttu saattaa olla ja onkin harmiton muille...no esimerkiksi sellaista. Itse tietää valehdelleensa ainakin epäsuorasti...tai jokin vastaava, on puhunut pahaa selän takana...no, mitä vain. Kyllä jokainen tietää.
Vaikka siinä perinteessä jossa vartuin oli paljon sellaista josta halusin eroon, johon en enää uskokaan, totuin kuitenkin rippiin, se vain helpotti oloani kun nätä juttuja alkoi olla tarpeeksi. Olenko ymmärtänyt oikein: Herännäisyydessä tässä nähdään suurehko omavanhurskauden ja teoilla pelastumisen riski, ja annetaan olla? Korostan että en nyt edsta yhtään mitään "toista liikettä" joka "vastustaa kördejä"vaan huomasin tämän kun asuin lyhyen aikaa körttiseudulla. Rippi oli vieras ja pyytäjään suhtauduttiin hieman varautuneesti. ---Vieras se kyllä on kirkossa joka taholla, siinä ei ole mitään eroa...papit menevät vaivautuneksi ja kiusaantuvat, niin että lopulta antaa olla. Kuitenkin se on lohdullisimpia kirkollisia toimituksia, kaava on käsikirjassa, ja ainakin Luther arvosti sitä ja jätti sen käytäntöön...Nyt Vancouveriin...
-
Itse pidän rippiä tärkeänä mielenterveyttä edistävänä asiana.
-
Kuinka te ihmiset täällä suhtaudutte rippiin, siis siihen, että menee ja tunnustaa yleensä kai papille asiat jotka vievät mielenrahan, siis omat niin ilmipahat tekonsa ettei niiltä saa rauhaa. ... joskus tulee tehtyä pahaa jonka oikaiseminen on vaikeampaa; liioittelee ellei suorastaan valehtele kn vaikka hermostuu johonkin instanssiin --- myöhemmin ei edes muista minkä virkailijan kanssa puhui, vaikka nyt näin, ja juttu saattaa olla ja onkin harmiton muille...no esimerkiksi sellaista. Itse tietää valehdelleensa ainakin epäsuorasti...tai jokin vastaava, on puhunut pahaa selän takana...no, mitä vain. Kyllä jokainen tietää.
Tuohon ylläolevaan kommentoisin ensin, että kannattaa yrittää olla korkeintaan tavallinen ihminen vikoineen päivineen. Jos tuollaiset asiat vievät mielenrauhasi, niin onko rima vähän liian korkealla? Tai onko todella realistista yrittää kurottaa tuollaisten asioiden "yläpuolelle"?
Muuten kyllä suhtaudun rippiin hyvin myönteisesti. Sillä on varmasti korkea arvo sielunhoidollisesti!
Kun vaan löytyisi jostain järjissään olevia hengellisiä ihmisiä joihin voisi luottaa. Eipä niitä tahdo löytyä.
Itse en ole koskaan tunnustanut mitään kellekään, paitsi yhden kerran ja sitäkin kadun että menin tyhmä tunnustamaan mieltäni painaneita asioita sellaiselle tomppelille. Vaimon kanssa kyllä puhutaan kaikki asiat halki ja poikki, siinä on minun rippini.
Uskovaisissa on se vika että kun niille menee jotain puhumaan niin niillä on aina patenttivastaus kaikkeen jonka jälkeen asia on käsitelty ja sillä sipuli. Sen takia ainakaan uskovaisille ei missään nimessä kannata mennä puhumaan omia asioitaan vaikka ne itseään tyrkyttävät puoskariksi.
Mutta miksipä ei, jos olisi todellakin joku tolkuissaan oleva pappi esimerkiksi!
-
Rippiä on Suomessa eniten tutkinut körttiläinen professori Paavo Kettunen. Hänen kirjansa aiheesta löytyy tästä http://www.kotimaakauppa.fi/epages/Planeetta.sf/fi_FI/?ObjectPath=/Shops/sacrum/Products/9789516255432
-
Itse pidän rippiä tärkeänä mielenterveyttä edistävänä asiana.
:038:
-
Tuohon ylläolevaan kommentoisin ensin, että kannattaa yrittää olla korkeintaan tavallinen ihminen vikoineen päivineen. Jos tuollaiset asiat vievät mielenrauhasi, niin onko rima vähän liian korkealla? Tai onko todella realistista yrittää kurottaa tuollaisten asioiden "yläpuolelle"?
No, riippuu vähän. Jos perusvirheenä on epäasiallinen puhe, panettelu, mustamaalaaminen, taipumuskin siihen niin ehkä ei ole paha että omatunto älähtää äkkiä. Olen joskus miettinyt paljon Paavalin puhetta juuri sitä, miten vaarallinen ruumiinosa on kieli...ja ajattelehan miten paljon pahaa saa vilpillinen puhe aikaan. No, meni sivuun mutta tärkeä aihe tämäkin on.
-
Itse pidän rippiä tärkeänä mielenterveyttä edistävänä asiana.
MInä kanssa, sellaisena, joka ei kuulu kutistajalle!
-
Rippiä on Suomessa eniten tutkinut körttiläinen professori Paavo Kettunen. Hänen kirjansa aiheesta löytyy tästä http://www.kotimaakauppa.fi/epages/Planeetta.sf/fi_FI/?ObjectPath=/Shops/sacrum/Products/9789516255432
Kiitos, perehdyn kun tämä riivatun päänsärky hellittää ja kuume laskee. Hesalainen TT Esko Laine on kai väitellyt tästä myös. En miestä tunne, mutta tunnen henkilön joka tuntee jne.
-
Meillä ortod kirkossa rippi eli synnintunnustus eli
katumuksen sakramentti kuuluu ortodoksina elämiseen.
Nimenomaan katumuksen sakramenttina,
paluuna (sieltä harhapoluilta) takaisin Jumala-suhteeseen.
Se on aina tiukan itsetutkiskelun paikka.
Ei helppoa.
-
Sekä yleisen että yksityisen ripin kaavahan on esim. virsikirjamme takaosassa ja ripittäytymisenhän voi ottaa vastaan kuka tahansa seurakuntalainen, eikä siihen tosin mitään kaavaakaan tarvita, voi olla varsin vapaamuotoinen. On vaan ilmeisesti tavattoman vähän käytössä.
Kannattaa tutustua sepposin mainitseman Paavo Kettusen tuotantoon aiheesta. Puhuu ja kirjoittaa tosi selkeästi ja kansantajuisesti. Tässä selkeyttävä katkelma:
Teologian tohtori, pääsihteeri Paavo Kettunen: Rippi auttaa, mutta masennuksen syyt on selvitettävä
Ripistä on puhuttu paljon, on perään kuulutettu rippituoleja kirkkoihin ja ripistä on tehty televisio-ohjelmiakin. Rippiä ei kuitenkaan ole tutkittu paljon ripittäytyjän kannalta. Helsingin hiippakunnan pääsihteeri teol.tri Paavo Kettunen on tutkinut ripin sisällöllisiä kysymyksiä. Lähdemateriaalina hänellä oli yli 200 suomalaisen kirjoittamat kirjeet omista rippikokemuksistaan.
"Suomessa puhutaan kovin vähän omasta hengellisestä elämästä, samoin puhutaan ihmisen omasta seksuaalisuudesta. Puhumattominakin nämä ihmisen elämän ulottuvuudet ovat hyvin tärkeitä ja merkittäviä", sanoo Paavo Kettunen. Ripin avulla moni etsi vapautumista, vaikka hätään oli syynä masennus tai hämmennys suhteessa omaan seksuaaliseen tekoon.
Merkityksellisintä ripin antama apu on silloin, kun syyllisyydellä ja synnillä on selvä nimi. Tällöin anteeksiantamuksella on selvä kohde, ja ihminen vapautuu. Tutkimuksen mukaan synnin hätään liittyen ripin synninpäästö on hyvin vapauttava kokemus. Tällaisia on tutkimuksen mukaan 58 prosenttia ripin, uskonnollisen auttamistavan, kokeneista.
Ripin vastaanottajan on kuitenkin aina ymmärrettävä, että samalla kun hän julistaa tietyn synnin anteeksi, hän samalla hyväksyy sen, että asia, josta ripittäydytään, on väärin, synti. Paavo Kettunen terottaa, että esimerkiksi insestin uhri voi masennuksen ja syyllisyyden tunteen takia haluta ripittäytyä. Synninpäästö ei kuitenkaan häntä auta, sillä insestin kokenut on itse uhri. Tällaisen ihmisen kanssa on keskusteltava, otettava kipeät asiat esille ja puhuttava niistä armahtavassa ilmapiirissä.
Synninpäästö ahdistuneelle voi joskus auttaa, mutta yhtä hyvin se voi peittää alleen sen, mistä ahdistus johtuu. "Synninpäästö tunne-elämän kysymyksissä tai elämän ristiriitoihin merkitsee helposti ihmisen jättämistä heitteille. Ihmistä ei auteta armon ja anteeksiantamuksen ilmapiiriin, jossa hän voisi käsitellä kipeitä asioitaan, vaan hyväksytään synniksi sellainen, mikä ei ole syntiä."
Ripin tehtävä on auttaa ihminen vapauteen. Kaikki elämän asiat eivät kuitenkaan kuulu uskonnollisen auttamistavan, ripin, keinoin autettaviin. Synti- synnintunnustus-anteeksiantamus -ketju ei voi olla oikea ratkaisu kaikissa vaikeissa kysymyksissä. Parempi on Paavo Kettusen mielestä monikerroksisten kysymysten kohdalla auttaa ihminen puhumaan asioistaan. Esimerkiksi seksuaalisuus ei ole synti, sen sijaan seksuaalisuuteen kuuluva yksittäinen teko voi olla sitä.
"Armon kokeminen voi tuoda esille rohkeuden realistisesti kohdata oma syyllisyys ja tajun, mistä hätä johtuu. Tärkeintä on, että ihminen kokee olevansa Jumalan rakastama ja hyväksymä. Ihminen on voinut tehdä yksittäisen teon, joka on vahingoksi, mutta Jumala ei hylkää hätnä, tapahtuipa mitä tahansa."
"Rippi ei ole päämäärä sinänsä. Se voi välittää armon todellisuutta, mutta muitakin toisen ihmisen auttamisen keinoja on käytettävissä. Ennen kaikkea synninpäästöä ei saa julistaa silloin, kun ihminen on esimerkiksi masentunut. Silloin masennus sanotaan synniksi, eikä masennuksen kartoittamiseksi ja karkottamiseksi tehdä töitä."
Paavo Kettusen mielestä ripittäytyvä ihminen aina etsii anteeksiantamusta. Joskus voi anteeksiantamuksen kokea juuri silloin, kun synnit on verbaalisesti jätetty julistamatta anteeksi. Näin anteeksiantamus on yleisnimike monelle avun, vapautumisen ja armon kokemiselle. Synninpäästön sanoissa ripittäytyvä saa kuulla Jumalan vakuutuksen: yhä uudelleen synnit ovat anteeksi annetut ja Jumala hyväksyy ihmisen yhteyteensä
Rippi ja anteeksiantamuksen kokeminen voivat yksittäiselle ihmiselle merkitä sellaista autetuksi tulemista, että hän kokee elämäänsä kannattelevan perustuvallisuuden suhteessa Jumalaan olevan kunnossa. Ihmisen elämäntilanne ei välttämättä muutu, mutta henkilökohtaisessa elämässä selviytymisen ja jaksamisen kannalta jumalasuhteen kunnossa oleminen on elämän perusvoima.
Paavo Kettunen on erottanut kahdeksan eri ripin tyyppiä. Siirtymärippi, jatkuvassa rippiyhteydessä eläminen ja kertarippi saavat rinnalleen sielunhoitoripin, puhelin- tai kirjeripin. Yhteinen rippi ja ehtoollinen rippinä eletään yhteisessä jumalanpalveluksessa. Rippikäytäntöinä ovat myös sakramentaalinen ja liturginen rippi sekä suora rippi Jumalalle. Olennaista on, tuleeko ihminen autetuksi, vapautuuko hän ripin avulla.
Joulupaaston alkaessa voi olla myös ripin aika. (KT 27.11.1998 mm)
Höh, en saanu kursivoitua kokonaan :102:
-
Höh, en saanu kursivoitua kokonaan :102:
Muutamaa alkuriviä lukuunottamatta teksti on siis Kettusen tekstiä. Ja sori kun on pitkä juttu, mutta minusta hyvin selkeä sellainen ja kun en osaa linkittää, niin....
Ethän pahastunt vaikka autoin Seppos
-
En, paitsi Kettunen ei lopettanut artikkeliaan höh-lauseeseen :003:
Ei lopu enää Seppos
Thanks! :)
-
Olenko ymmärtänyt oikein: Herännäisyydessä tässä nähdään suurehko omavanhurskauden ja teoilla pelastumisen riski, ja annetaan olla? Korostan että en nyt edsta yhtään mitään "toista liikettä" joka "vastustaa kördejä"vaan huomasin tämän kun asuin lyhyen aikaa körttiseudulla. Rippi oli vieras ja pyytäjään suhtauduttiin hieman varautuneesti. ---Vieras se kyllä on kirkossa joka taholla, siinä ei ole mitään eroa...papit menevät vaivautuneksi ja kiusaantuvat, niin että lopulta antaa olla. Kuitenkin se on lohdullisimpia kirkollisia toimituksia, kaava on käsikirjassa, ja ainakin Luther arvosti sitä ja jätti sen käytäntöön...Nyt Vancouveriin...
Ehkäpä rippi-sana tuo mieleen katolisesta traditiosta periytyvät muistumat ripin vastaanottajan määräämistä hyvitysrukouksista. Muuta omavanhuskauden näkökulmaa en kyllä asiasta löydä. Käsikirjan mukainen yksityinen rippi ei liene kovin yleinen kirkkomme piirissä. Veikkaan, että aktiivisilla seurakuntalaisillakaan ei välttämättä ole kovin selkeää käsitystä rippikäytännöistä. Ehkä olisi hyvä, että ripin (ja sielunhoidollisten keskustelujen laajemminkin) mahdollisuus olisi paremmin esillä. Kaikilla ei ole sellaista läheistä henkilöä, jonka kanssa asioita voisi käsitellä sielunhoidollisesti etenkään jos asiaan liittyy hengellinen näkökulma.
Mt
-
Minulle rippi alttarilla tuli tutuksi silloisen tien kulkijoiden tilaisuuksissa. Eipä siinä juuri sielunhoitoa ehtinyt saamaan. Massatoimintaa ne olivat. Kävin kuitenkin joitakuita kertoja.
Sitten eräs vanha ystävä sanoi: Älä tule niistä ripeistä riippuvaiseksi. Puhu kaikki Jumalalle.
Näin olen menetellyt, ja sielukin on hiljalleen rauhoittunut Herran läheisyydessä ja hoidossa.
Ehtoollinen on minulle paras rippi. Ja koko Jumalanpalvelus.
Täällä eräässä seurakunnassa järjestetään lauantai-iltaisin ripittäytymistilaisukksia. Ja taitaa olla päiväkirkkojakin joissa on mahdollisuus rippiin. Voi olla että monet käyttävät näitä mahdollisuuksia. Ja Auttava puhelin on jo aika vanha palvelumuoto. Se on maallikko-vapaaehtoistoimintaa enimmäkseen.
-
... milteipä Lutteerus pisti tämän kolmanneksi sakraramentiksi... ja kun hän mietti tarkemmin... konkreettisia asioita on kastevesi, leipä ja viini... hän poisti ripin sarkramenteista...
-
Ihmiselle - kelle tahansa meistä - kertyy henkistä taakkaa asiasta, jossa itse on tehnyt väärin tai toinen on tehnyt väärin. Vanhuksilla on aivan erityinen tarve ripittäytyä asiasta, jota he ovat kantaneet mukanaan vuosikymmeniä ja asia on saatava ulos puhutuksi ennen kuin aika loppuu.
Tiedän tapauksia, joilla on lapsuudesta saakka ollut taakka, josta ei ole voinut puhua. Se on vaivannut vuosia tai vuosikymmeniä eikä kenelläkään ole voinut puhua koetun häpeän takia. On pelätty, että tuotetaan häpeää itselle tai omaisille, jos asia paljastuu. Koska asiasta voi puhua luottamuksellisesti ripissä, häpeä ja taakka poistuvat ja ihminen voi elää elämäänsä puhtaalta pöydältä.
Rippi on tärkeä erityisesti introverteille, sisään päin, itseensä kääntyneille ihmisille. Ulkoisesta käyttäytymisestä ei huomaa, että toisen mielessä pyörii asioista, joista ei voi kertoa. Liian usein käy niin, ettei ripistä ole enää apua.
-
Varmasti asiat voivat olla näin. Tunnen kyllä läheisesti ihmisen jota painaa asia lapsuudesta asti, eikä silti mene ripittäytymään. Ei kenellekään.
Se minkä sanoit ulkokuoresta, ettei siitä voi arvata mitään on paikkansa pitävä asia.
Kun olen itse toisen laidan ihmistyyppi, en jaksa oikein ymmärtää tällaista patoutumista. Pelottaa että miten se hoituu.
Veljelleni kävi niin että ei jaksanut elää.
-
Kn iskee flunssa ehtii ajatella...siis ei jaksa tietty sitäkään hyvin.
Luulen että Riitan linja olisi hurjan hyvä, siis luottamus siihen että voi tunnustaa kaiken Jumalalle suoraan. Mutta on sellaisia arkatuntoisia ihmisiä --- kuka tietää mistä syystä, mutta on vain, ja heille synninpäästön sanojen konkreettinen kuuleminen on huojentavaa ja lohdullista. On harmi mielestäni, että papisto joka sujuvasti kastaa, vihkii, siunaa hautaan, ei oikein noteeraa ettei tämä ole muita toimituksia merkillisempi.
Kai siihen liittyy enemmän henkilökohtaista ja se on joistakin kiusallista, luulen.
Bonhoeffer (koettakaa kestää!) perusti Finkenwaldeen "vaihtoehtoisen" pappisseminaarin (kuului kai opintoihin yliopisto-opiskelun jälkeen??) kun natsit vähän sävyttivät Saksan kirkkoja - Volkskirchehän oli ihan kansallissosialistinen lopulta -- ja perusti sinne kerta kaikkiaan tämmöisen käytännön, vaikka sen perusteella mitä miehestä sain selville, inhosi itse kaikkea avautumista yli kaiken...hän kun arvosti Lutheria. Muttei tahtonut olla oppilaitaan pahempi ja näki että on sitten helpompaa pitää juttua luonnollisena asiana, kun on itse siihen tottunut.
Kuis totutettaisiin meidän kirkon papisto? No, tilanne menee parempaan päin --- tässä välillä ne halusivat olla vain psykoterapeutteja! Hyvä sekin! Mutta entä jos joku vaiks on terapiakoulutuksen tähden omassa terapiassa tai psykoanalyysissa ja oppii näkemään että tämä nyt on ripin asia... selitä sitten että kun se terapeutti on jo...no hölmöä... pankaa kuumeen piikkiin...hemmoteltu lapsi saa kaiken...
-
Ihmiselle - kelle tahansa meistä - kertyy henkistä taakkaa asiasta, jossa itse on tehnyt väärin tai toinen on tehnyt väärin. Vanhuksilla on aivan erityinen tarve ripittäytyä asiasta, jota he ovat kantaneet mukanaan vuosikymmeniä ja asia on saatava ulos puhutuksi ennen kuin aika loppuu.
Tiedän tapauksia, joilla on lapsuudesta saakka ollut taakka, josta ei ole voinut puhua. Se on vaivannut vuosia tai vuosikymmeniä eikä kenelläkään ole voinut puhua koetun häpeän takia. On pelätty, että tuotetaan häpeää itselle tai omaisille, jos asia paljastuu. Koska asiasta voi puhua luottamuksellisesti ripissä, häpeä ja taakka poistuvat ja ihminen voi elää elämäänsä puhtaalta pöydältä.
Rippi on tärkeä erityisesti introverteille, sisään päin, itseensä kääntyneille ihmisille. Ulkoisesta käyttäytymisestä ei huomaa, että toisen mielessä pyörii asioista, joista ei voi kertoa. Liian usein käy niin, ettei ripistä ole enää apua.
Just näin.
J
-
Kun vaan löytyisi jostain järjissään olevia hengellisiä ihmisiä joihin voisi luottaa. Eipä niitä tahdo löytyä.
Uskovaisissa on se vika että kun niille menee jotain puhumaan niin niillä on aina patenttivastaus kaikkeen jonka
Eiköhän Jampella mene nyt vähän puurot ja vellit sekaisin (voi tietysti olla että meni papillakin): Eikös rippi ole sitä että tunnustaa (Jumalalle) syntinsä ja pappi julistaa synninpäästön?? Ei sillä että minulla kokemusta yksityisripistä olisi, mutta näin olen kuvitellut. Ei kai siinä pitäis mistään sielunhoidollisesta keskustelusta olla kysymyskään?
-
Eiköhän Jampella mene nyt vähän puurot ja vellit sekaisin (voi tietysti olla että meni papillakin): Eikös rippi ole sitä että tunnustaa (Jumalalle) syntinsä ja pappi julistaa synninpäästön?? Ei sillä että minulla kokemusta yksityisripistä olisi, mutta näin olen kuvitellut. Ei kai siinä pitäis mistään sielunhoidollisesta keskustelusta olla kysymyskään?
Augsburgin tunnustuksessa (http://www.evl.fi/tunnustuskirjat/augstunn.html) (XI) todetaan ripistä:
Ripistä seurakuntamme opettavat, että yksityinen synninpäästö tulee säilyttää seurakunnissa, vaikka kaikkien syntien luetteleminen ripissä ei ole välttämätöntä.
Luther toteaa Schmalkaldenin opinkohdissa (http://www.evl.fi/tunnustuskirjat/s/kolmas.html):
Syntien luetteleminen jääköön jokaisen itsensä ratkaistavaksi; kertokoon tai jättäköön kertomatta mitä haluaa. Sillä niin kauan kuin olemme lihassa, emme valehtele jos sanomme: "Olen viheliäinen ihminen, syntiä täynnä" ja (Room. 7:23): "Jäsenissäni tunnen toisen lain...".
Verkossa olevassa Kirkollisten toimitusten kirjassa (http://www.evl.fi/kkh/to/kjmk/toim-kirja/kasuaalit.html) yksityisestä ripistä sanotaan muun muassa:
Yksityisessä ripissä kuka tahansa voi tunnustaa syntisyytensä tai jonkin erityisen synnin ja saada synninpäästön. Ripin
voi ottaa vastaan pappi, muu seurakunnan työntekijä tai seurakuntalainen.
--
Ripittäytyvä voi tunnustaa syntinsä myös omin sanoin. Ripin vastaanottaja voi lukea synnintunnustuksen
ripittäytyvän kanssa tai hänen puolestaan. Ripittäytyvä voi polvistua.
Kirkkojärjestyksessä (4:1) rippi säädetään seurakunnan, mutta myös seurakuntalaisten tehtäväksi:
Seurakunnan tulee huolehtia alueellaan asuvien sielunhoidosta, kristillisestä uskosta ja elämästä sekä tarjota tilaisuus yksityiseen rippiin. Tämä on erityisesti seurakunnan pappien ja lehtoreiden tehtävä, mutta kuuluu myös seurakunnan muille jäsenille.
Lisäksi se on säädetty (KJ 5:1) pappisvirkaan vihityn erityiseksi tehtäväksi.
Kirkkolaissa (5 luku 2 §) säädetään pappisvirkaan kuuluvasta vaitiolovelvollisuudesta:
Yksityisessä ripissä tai muuten sielunhoidossa papille uskottua asiaa ei saa ilmaista, eikä myöskään sitä henkilöä, joka papille on uskoutunut.
Kun pappia kuulustellaan todistajana, hän ei saa ilmaista sitä, mitä yksityisessä ripissä tai sielunhoidossa on hänelle uskottu.
Jos joku yksityisessä ripissä tai sielunhoidossa ilmaisee yleisen lain mukaan ilmiannettavan rikoksen olevan hankkeissa, papin on kehotettava häntä ilmoittamaan asiasta viranomaisille tai sille, jota vaara uhkaa. Jollei hän suostu siihen, papin on kerrottava hyvissä ajoin ja varovasti asiasta viranomaisille, kuitenkin niin, ettei asianomainen suoraan tai välillisesti tule siitä ilmi.
Näiden pykälien sisältöä on selostettu kirkon verkkosivuilla yleistajuisessa muodossa (http://evl.fi/EVLfi.nsf/Documents/E35C8E01EF12859BC2256FEA003B8B99?OpenDocument&lang=FI).
Mt
-
Varmaan rippi on parhaassa tapauksessa erittäin hoitava. Jampen kanssa olen samaa mieltä, että kunpa löytyisi järjissään oleva hengellinen ihminen, johon voi luottaa. Olen kuullut semmoisestakin, että rippisalaisuus on levinnyt suuren yleisön tietoon ja siitäkös on soppa syntynyt.
Kaikista parasta olisi, että papit olisivat valmiita ottamaan vastaan ripittäytyviä. Ikävöivä totesi ihan oikeasti, että papit menevät vaivaantuneiksi ja kiusaantuvat. Joskus olen yrittänyt ottaa pappiin yhteyttä, kun oli oikeasti hankalaa ja tuntui, että sieltähän se apu löytyy. Eipä löytynyt. Tuntui, että pappi sanoi rivien välistä, että nyt on kiire oikeisiin töihin eikä tuommoisilla saa häiritä pappia.
Kun kerran papit ovat ammatti-ihmisiä ja heillä on salassapitovelvollisuus, niin miksi he todellakin ovat tässä asiassa niin passiivisia.
-
Tuolla alussa oli maininta, että ripittäytyminen maallikolle oli johtanut ei toivottuihin tuloksiin.....
On tärkeätä huomata, sielunhoidollisen keskustelun ja ripittäytymisen ero... Myös maallikoiden on pidettävä saamansa tieto takanaan...
Ripittäytymisestä ja rippisalaisuudesta ja maallisen oikeuden suhteista on VL-mopin palstalla pitkä ja perusteellinen keskustelu.
Mikä on ripin vastaanottajan vastuu, rikosoikeudellisia seuraamuksia sisältävässä ripittäytymisessä...
VL-liikkeessähän ripittäytyminen ja toinen toisilleen syntien anteeksijulistaminen on normaalia seurakunta/yhdistyselämää.
Joskus on itsekullakin tilanteita, jolloin taakkojaan on purettava sielunhoitajalle, eikä yleinen synninpäästö päiväjumalanpalveluksen yhteydessä tunnu riittävältä.
-
Tuolla alussa oli maininta, että ripittäytyminen maallikolle oli johtanut ei toivottuihin tuloksiin.....
Onhan se tietysti selvää, ettei kannata lähteä ripittäytymään vastaantulevalle ihmiselle vaan sellaiselle, johon voi luottaa. Monille on helpottavaa, että saa puhua ulos tuskansa tai taakkansa ilman terapointia.
-
Joo, ehdottomasti ei kenelle hyvänsä jo siksikin että käsitys vaitiolovelvollisdesta ei ole ihan selkeä. Itse nauran vieläkin yhtä musiikkipuolen opettajaani joka aloitti tunnin sanomalla: Hei, kuule, älä sitten kerro kenellelkään kun minä lupasin että en kerro kenellekään, mutta arvaa mitä tuo edellinen oppilas kertoi...
Se kuuluu minusta papeille tästä syystä, heitä sitoo ammattinsa tähden tuo vaikenemisen pakko ja siitä lipeäminen tietää ikäviä seurauksia - maallikko keksii sitten omat puolustelunsa, laveeraa puolustelut ja selviää miten selviääkin, mutta harvemmin joutuu esimiehen puhutteluun saati ongelmiin ammatinharjoittamisessa.
Minusta täs on kaksi ongelmaa. Ensimmäinen on psykoterapiavillitys: Pappi haluaisi mielummin olla terapeutti ja ymmärtää toiminnan juuria, motiiveja ja kausaliteettia, mikäs siinä, mtta kun se on ihan eri ammattiryhmän hommaa - tai jos papilla psykoterapiakoulutus on, olisi hänen itsensä tehtävä hänen puoleensa kääntyneelle selväksi se että aikoo synninpäästön asemesta tutkia motiivipohjaa ja vanhemmuussuhteiden vaikutusta sun muuta itse tekoon, josta asianomainen sitä syyllisyyttä kantaa, ja pitäytyä "neutraalissa positiossa", olkoon kyseessä vaikka murha.
Toinen on sitten häpeä, johon kompastutaan, kun ne asiat nyt on aika henkilökohtaisia, ja se joka kertoo juttujaan saattaa olla itse kiusaantunut. Teologisen tiedekunnan sielunhoidon koulutuksessa voitaisiin kai vähän tätä käsitellä, en tiedä mikä on nykytilanne, herkästi häpeää kokeva pappi kai voisi käsitellä sen ongelmansa omassa terapiassaan ellei työpaikan sisäinen työnjako onnistu.
Avoin keskustelu seurakunnassa saattaisi auttaa, mtta millähän foorumlla pitäisi suunsa avata.
-
Yleiskuvan kirkon sielunhoitotyöstä, johon myös rippi sisältyy, saa kirkon nelivuotiskertomuksista. Vuosien 1996-99 kertomukseen voi tutustua netissä; tässä linkki sen sielunhoitolukuun (http://www.evl.fi/kkh/ktk/kertomus96-99/nelivuotiskertomus-06.shtml#P619_161010).
Tuoreempi kertomus on netissä pdf-tiedostona (http://www.evl.fi/kkh/ktk/nelivuotiskertomus2004_2007/kertomus.pdf).
Mt
-
Luin tuon selvityksen kirkon lähinnä nyt psykoterapeuttisesta työstä, ja lista on kunnioitettava. Kun asuin kehä-kolmosen pohjoispolella hoiti kirkko suuren osan psykiatrian ntehtävistä - se on paremmin resursoitu, kuin kuntasektori, ja itsehän olemme kiitollisia siitä että voimme ohjata ne ihmiset jotka ilman sairautta "haluavat jutella" jonnekin.
Tämä on hyvä. Mtta olen miettinyt hyvin pitkään sitä, onko kirkossa jo jossakin määrin totuttu siihen ajatukseen ettei sinne kukaan täyvel järel edes tule. Melkein mitään ei saa sanoa saarnassa "katsokaa kuinka sieviä ikoneita - nämä ovat satoa ihan tältä oman seurakntamme ikonikrssilta" - "me saamme kaikki yhdessä" (mitä?) - "Minlla on mukanani rukousnaha, nyt kerron, kinka rippikoululaiset sellaisia valmistavat". Eli kaiken on oltava sööttiä, särmätöntä, ettei vain tule paha mieli - kun ihmisillä on tuota mielipahaa jo valmiiksi, joka vapaahetki menee sen parissa!
Itse en kehtaa pyytää rippiä, kun pappi menee sellaisesta niin riivatun kipsiin. Miksi sen on oltava niin harvinaista? Ihmiset eivät tiedä että se on mahdollista. Sururyhmät, avioliittoryhmät, vapaud umasennksesta-ryhmät, joita ilman ei terveydenhuolto kyllä enää pärjääkään, tuunnetaan. Moniko tietää, mikä rippi on, ja moniko rohkenee kokeilla? Jos siihen kasvanut ei ilkene vaikka se merkitsisi paljon, vaan menee vasta kn ei tnnonvaivoiltaan saa unta, tietää tekevänsä väärin, eikä löydä pappia joka ei rupeaisi terapoimaan niin jokin on ehkä hieman vinossa. Saa terapoidakin, noin periaatteessa, erityisesti jos sedulla ei terapeutteja ole, mutta ei se mustasta valkoista tee. Saisinko ensin anteeksi? Jonkun on vaikeaa uskoa, ellei kuule ääneensä niitä sanoja. Ja on ihan totta ihmisiä jotka ihan itse erottavat, onko kyseessä oire, toistamispakko joka vaatii pidemmän käsittelyn ja useita tapaamisia, vai ihan selvä väärä teko.
-
Eli kaiken on oltava sööttiä, särmätöntä, ettei vain tule paha mieli - kun ihmisillä on tuota mielipahaa jo valmiiksi, joka vapaahetki menee sen parissa!
Asiaa.
Särmikkyys ei miellytä, jos särmä painaa omaa kylkeä. Terävä särmä pakottaa liikahtamaan. Herätys, parannuksenteko, suunnanmuutos... Sisäistä liikettä on aikojen kuluessa kuvattu monella nimellä. Valitettavasti niiden merkitys on osin traktaattikulttuurin ansiosta kaventunut tarkoittamaan nopeaa ja näkyvää on-off-muutosta. Pohjavirrat uurtavat syvältä ja hitaasti, niin että vierellä kulkija ei muutosta välttämättä huomaakaan.
Mt
-
Luin tuon selvityksen kirkon lähinnä nyt psykoterapeuttisesta työstä, ja lista on kunnioitettava. Kun asuin kehä-kolmosen pohjoispolella hoiti kirkko suuren osan psykiatrian ntehtävistä - se on paremmin resursoitu, kuin kuntasektori, ja itsehän olemme kiitollisia siitä että voimme ohjata ne ihmiset jotka ilman sairautta "haluavat jutella" jonnekin.
Tämä on hyvä. Mtta olen miettinyt hyvin pitkään sitä, onko kirkossa jo jossakin määrin totuttu siihen ajatukseen ettei sinne kukaan täyvel järel edes tule. Melkein mitään ei saa sanoa saarnassa "katsokaa kuinka sieviä ikoneita - nämä ovat satoa ihan tältä oman seurakntamme ikonikrssilta" - "me saamme kaikki yhdessä" (mitä?) - "Minlla on mukanani rukousnaha, nyt kerron, kinka rippikoululaiset sellaisia valmistavat". Eli kaiken on oltava sööttiä, särmätöntä, ettei vain tule paha mieli - kun ihmisillä on tuota mielipahaa jo valmiiksi, joka vapaahetki menee sen parissa!
Itse en kehtaa pyytää rippiä, kun pappi menee sellaisesta niin riivatun kipsiin. Miksi sen on oltava niin harvinaista? Ihmiset eivät tiedä että se on mahdollista. Sururyhmät, avioliittoryhmät, vapaud umasennksesta-ryhmät, joita ilman ei terveydenhuolto kyllä enää pärjääkään, tuunnetaan. Moniko tietää, mikä rippi on, ja moniko rohkenee kokeilla? Jos siihen kasvanut ei ilkene vaikka se merkitsisi paljon, vaan menee vasta kn ei tnnonvaivoiltaan saa unta, tietää tekevänsä väärin, eikä löydä pappia joka ei rupeaisi terapoimaan niin jokin on ehkä hieman vinossa. Saa terapoidakin, noin periaatteessa, erityisesti jos sedulla ei terapeutteja ole, mutta ei se mustasta valkoista tee. Saisinko ensin anteeksi? Jonkun on vaikeaa uskoa, ellei kuule ääneensä niitä sanoja. Ja on ihan totta ihmisiä jotka ihan itse erottavat, onko kyseessä oire, toistamispakko joka vaatii pidemmän käsittelyn ja useita tapaamisia, vai ihan selvä väärä teko.
Olipa hyvin sanottu.
-
Hieman samantyylisiä asioita pohdiskelee Kotimaan verkkosivuston kolumnisti Samuli Siikavirta. Häntä askarruttaa se, miksi mieheet katoavat kirkosta. Kommenttipuheenvuoroissakin esitetään joitakin mielenkiintoisia näkökohtia.
http://www.kotimaa24.fi/blogit/uusimmat/article/?bid=313&id=5721
Mt
-
Luin jutun ja keskustelun myös. Tosinhan tuo miesten irtiotto vastaa aika realistisesti osallistujakuntaa, siis jos nyt ajattelen jumalanpalveluksia. Muusta on niukasti kokemuksia.
Tuttua, itseäni uuvuksiin asti ärsyttävää siellä oli kyllä: Kirkko koetaan "lässyttäväksi, leperteleväksi" naisten jutuksi, ja ymmärrän, ainakin nyt elämäni ns. lähimiehet tuntien, että he kyllä alkavat vääntelehtiä, kun alttarilta kajahtaa yhdennentoista kerran kera kyynelten että "me saamme nyt käpertyä Isän hellään syliin...hellään syliin...hellään syliin..." Kirkko on "epätoivoinen, ylihinnoiteltu, keskustelukerho, joka lähinnä häpeää omaa olemassaoloaan". Tekee paljon hyvää, kyllä. Mutta naisten juttuja. "On enkelikurssia ja maalaa elämäsi-kurssia ja täyteen naiseuteen-kurssia." Uhhuh. Taitaa olla hyvä että on tällainen passivisti vaan. Paljolta tarpeettomalta mielipahalta olen välttynyt!
Eivätkö nämä ole enemmän kansalaisopistotoimintaa? Minä olen täyttä naiseutta ihan omatoimisesti, maalaan elämää sen verran kuin nyt osaan ja menen piirustuskurssille jos haluan piirtää...olen kyllä nyt aika ymmälläni.
Mikäs tämä tunnustuksellinen putiikki on, jonka jäsen minä olen?
-
Jeesus olisi kuollut giljotiinissa niin kirkkojen katolla olisi giljotiini... kirkko ole onnellistuttavana tekijänä vain päinvastoin... ikävöivän ajatusta... minun mielestäni se on oikea...
-
Taitaa mennä vähän muun pohdinnan puolelle, toisaalta: Mieleen tuli Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla, ja kuvauus Kivivuoren perheen kai aika perushämäläisen tyypillisestä kirkkokokemuksesta. Nyt mennään kun tytär pääsee ripille. Anna kaipailee kirkkoon ylipäänsäkin ja kyynelöi siellä, Otto kiusaantuu, kun ei mtenkaan oikein osaa suhtautua vaimon tunteikkuuteen, toiminnan puute ja paikallaan istuminen puuduttaa ja alkaa tehdä mieli tupakkaa. Niin kai se suunnilleen menee...
Sitten on vielä kysymys: Mitä mies kehtaa, etenkin jos juttu on tnteita herättävä ja vähän naisten. Omassa konfirmaatiossani joutui suku hajalleen istumaan kun kirkko oli täynnä. Äitini kävi ehtoollisella, ja kysyi isältäni että minnes sinä oikein jäit, tosin, ei se nyt niin tapana ole ollut, isä siihen etteihän hän kehtaa kun ei tiedä mitä se lankomies siinä vierellä olisi ajatellut ja olisiko se kokenut sen tilanteen painostavana...ja isä taas joskus ilmoitti tahtovansa joskus suurille hengellisille kesäjuhlille, ilmeisesti mitkä hyvänsä olisivat kelvanneet...äitimuori torppaa ajatuksen kahistuneena, älä puhu ihan hulluja, mies...
Luulen että ymmärsin, isossa jokossa olisi voinut olla vähän incognito, ja niitä puutuvia sääriäkin olisi päässyt ojentelemaan kun olisi käynyt katselemassa että mitäs kaikkea täällä...kas vain...
-
Jeesus olisi kuollut giljotiinissa niin kirkkojen katolla olisi giljotiini... kirkko ole onnellistuttavana tekijänä vain päinvastoin... ikävöivän ajatusta... minun mielestäni se on oikea...
Ihmiskunnan onnelliseksi tekeminen ei oikein voi olla kirkon missio, vaikka se näyttää sen vähän omaksuneen itselleen. Lisäksi se on ihan mahdoton. Mielihyvän tarve on pohjaton pussi, siihen haluun haksahtaminen on paha erehdys, ja kirkon kohdalla tappio...jos siis ihminen ei ole onneton siksi, että on tehnyt väärin, kaipaa tietää enemmän Jumalasta ja Jumalan tahdosta, ja siitä kuinka edes vähän voisi ponnistella kohti sitä. Useinhan se on vain simppelisti epäitsekkyyttä ja rakkautta, toimivaa ja itsensä alttiiksi antavaa ja lompakkoa raottavaa, ei mitään riivatun helliä sylejä...kun se ei vain onnistu, se epäitsekkyys...mutta mikä ihmeen onnellistuttamisen yleistavaratalo se on?
-
Luulen että Riitan linja olisi hurjan hyvä, siis luottamus siihen että voi tunnustaa kaiken Jumalalle suoraan.
samaa mieltä.
Jumalalle voi kertoa kaiken, ei tarvitse pelätä asioiden leviämistä tai asioilla mestarointia. ja kun Jumala joka tapauksessa tietää jo kaiken, niin ei kannata käyttää aikaa "miten mä nyt sanoisin" jne mietintään, vaan voi sanoa asiat suoraan töksähtäenkin. ja voi pyytää mitä vaan, ts purkaa ahdistuksiaan silläkin tavalla. Jumala vastaa ajallansa ja antaa mitä antaa. jos/kun se ei aina itseä miellytä, niin siitäkin voi purnata. ei Jumala ole kiiltokuva, jolle pitäisi mielistellä. kaikki on suuremmassa käressä...
-
Yksin saunan lauteella ja hiljaa ehtoollispöydässä