Pikaisella googletuksella selvisi, että evankeliumeissa on paljon tätä "jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne" -settiä ja kirjeissä sitte enemmän sitä että "Niin kuin Herra on antanut teille anteeksi, niin antakaa tekin" -settiä. Voidaanko tästä päätellä jotain siihen suuntaan kuin että nyt kun olen kristitty (niinku jengi silloin kirjeiden aikaan jo oli), olen jo saanut anteeksi ja sen kun ymmärtää niin on helpompi antaa anteeksi muille ja siihen myös kuuluu pyrkiä?
Kiitos Sanneli. Helppoa se ei varmaan ole ollut koskaan, siksi se on niin usein esillä.
Usein mietin, miten oikeassa oli eräs ystäväni joka sanoi, ettei anteeksiantoon voi rynnätä, mutta kasvaa voi, mikäli siihen suostuu. Siihen voi kilvoitella, suostua kasvamaan joka päivä, pyytäen anteeksi kovuuttaan. pyytäen, että ei olisi ihan niin kova... Ja jos ja kun tulisi koston tilaisuus, jättää se tekemättä ilman muuta --- ja jos edessä ylipäätään on tilaisuus vahingoittaa toista, miettiä motiivinsa --- jättäisinkö sittenkin tekemättä tämän.
Muistan usein yhtä kaveria jolla oli tapana konkretisoida se juttu itselleen. Hänen perheensä oli joltakin reissulta kerännyt menen silottamia kiviä ja koonnut ne kotona lasitettuun maljaan, koska ne näyttivät kauniilta siinä.
Hän katseli usein sitä maljaa, ja huomasi, että jos hän painaa kiveä, ja sen verran oli pikkupoikaa isossa ihmisessä, että painoi - näki, kuinka lasitus säröili - ja hän oli tullut ajatelleeksi ihmisen mieltä tällaisena maljana, joka ei kovin paljon kestä eikä kovettumatta voi kantaa kiviä joita toiset ovat sinne paiskoneet tai ihminen itse katkeruuttaan kerännyt... hän oli sellainen entäs-jos-ajattelija, ja ajatteli Jumalan painavan kevyesti sormellaan kiveä kun niitä on liikaa, kaunan, vihan, katkeruuden, syytösten, synnin kiviä, jonka Hän haluaa ottaa pois... se alkaa painaa mieltä kunnes sen saa ottaa pois. Jotain sinnepäin... Kai se sitten johtaisi siihen, että huojennuksissaan korjaa rikkomansa.
Vielä elävämpi minulle oli toinen "maljasaarna", hän selitti,: Joskus hän, vihastuessaan,. otti kiven käteensä ja kuvitteli paiskaavansa sillä päin näköä sitä jolle oli suuttunut,odotti kunnes rauhoittui, avasi kämmenensä: Herra - tässä on minun synnintunnustukseni.
On äärettömän helppoa sanoa: Kyllä, annan anteeksi. En ole vihainen. En tiedä itsekään mistä syystä toisinaan tuntuu että jaa siis, kelle et ole... minä kysyin oletko minulle? Luulen että minun pyytäessäni "liian äkkiä" antamatta aikaa kasvulle, pakotan toisen johonkin johon ei pitäisi... kamalan konstikasta, sillä annan anteeksi on muuta kuin kaksi sanaa... en tiedä.
