Mutta minun oli tarkotus kirjoittaa: Siinä Kuulan kirjassahan on ne kaksi teologiaa: Ikuinen piina ja annihilaatio. Psykologisesti, samoin kuin jokaisen sydämessä elää tietoisuus jumaluudesta - Juhaniko se jossain sanoi että ei ole kansaa joka ei rukoilisi - elää myös pahimpana annihilaation eli kokonaan tyhjään katoamisen kauhu, sillä jokin käsittämätön sanoo meille, että se ei ole meitä varten - niin ei tule tapahtua!! Kuolemanpelon ydin on se, ja ikuinen piinakin on keveämpi vaihtoehto sille. On erittäin kiintoisaa, kuinka juuri tuo on ikäänkuin buddhistinen määränpää - jos on? Onko takana sulautuminen jumalalliseen hyvään sittenkin, olisi opiskeltava sitä...
Tämän voi kääntää nurinpäin ja sanoa, että ihminen on tietoinen kuolemastaan ja sepittää siksi tarinan jatkosta. Mikä siinä. Mutta Kristus nousi kuolleista, esikoisena kaikista, jotka kuolevat (Leena ei muista Raamatun kohtia ja on huono hakemaan niitä vaikka Pirska kerran neuvoikin) ja itselleni on virinnyt kuin uusi ilo, toivo, näkemys Hän on tuhonnut, tehnyt tyhjäksi annihilaation --- jollakin tavoin ajattelen, että se onkin se "toinen kuolema" joka ei voi meitä vahingoittaa! '
Ihmisen mieli on tietoinen Jumalasta, jumaluudesta, kadotuksesta - katoamisesta - annihilaatiosta - ja osaa siksi riemuita siitä, että kuollaan vaan mutta mutta tuo toinen kuolema ei minua koske. Tyhmät, tyhmät psykoanalyytikot kun eivät tutki näitä! Onneksi omassa analyysissa oppi sukeltelemaan...
