Körttifoorumi
Keskustelu => Seuratupa => Aiheen aloitti: myyrä - 26.02.11 - klo:00:38
-
Viime syksynä mietiskelin armoa, jotenkin negatiivisesti. Ihminen tekee miltei mitä tahansa ja piiloutuu armon taakse.
Nykyään on toiset ajatukset. Ei ihmisellä ole muuta piilopaikkaa kuin armo. Armon varassa on hyvä levätä ja olla. Kuitenkaan tekemättä mitä tahansa.
Armo aina kannattaa - myös tulevana yönä. Siihen turvautuen siis rauhassa levolle :eusa_pray: :015:
-
Miksei ihminen voi itseään pettää millä hyvänsä. Joskus ajattelen, että syntiinlankeemus merkitsee sitä: Me emme edes näe , emme erota totuutta valheesta. Ja siitä huolimatta se ei voi toisin olla. Kun kaikki mahdollisuudet "palvella" mitä lieneekin otetaan pois, sen viimeistään huomaa - ja huojentuu. Jumalan rakkaus ei ole ehdollista.
Ja muistan - se on jokin koulussa opittu pätkä:
"Ja kenties mä siitäkin tuomion saan
mitä ihmisten kiittävän kuulen".
Se on kai vähän sitä "lyö särö väärään varmuuteeni" .
Mutta "väärää varmuutta" kai sekin on ettei toisten ihmisten tähden edes yritä myös itse olla armollinen ja rakastava -- anna Jumalan rakkauden virrata lävitseen--- kuinka se sitten käy, on kesken ajattelemisen, mutta niin sen täytyisi kulkea. Nyt lopetettiin synninteko tältä aamulta... kahvi tuoksuu ihanalta. Kai, niinkuin käsitin, kun pääsis hyvin lähelle Jeesusta. Se on vain unelmaa ja hurjaa kaipausta. Ei voi päästä nopeammin kuin voi... vain rukoilla saavansa kasvaa "viisaudessa, iässä ja armossa"...
-
Siunaus - Hengellinen hyvinvointi on elämäs ainoa jota kehtaan rukouksella
pyytää Jumalalta.
Itselläni tämäkin on jo vaikeata...mutta onneksi on Armo,eikä minun tarvitse sitä sen enempää pohtia.
Tuomari on tuomionsa julistanut, eikä minulla ole siihen mitään lisättävää, onneksi.
Armon suuruus... ei minulta löydy sanoja, saatika pystyisin sen suuruuden merkitystä selittämään itselleni tai kenellekään muulle. Hän kertokoon itse Armon suuruden sinulle.
ps. tänään teen parhaani että olisin kuuliainen Häntä kohtaan, ilman verukkeita.
-
Armolle minä en ole pystynyt keksimään synonyymiä. "Armo" on negaatio rationaalisessa ajattelussa. Ja me tarvitsemme armoa joka hetki.
-
Armolle minä en ole pystynyt keksimään synonyymiä. "Armo" on negaatio rationaalisessa ajattelussa. Ja me tarvitsemme armoa joka hetki.
Minulle se on merkinnyt kohtaa, joka evankeliumeista palautuu luokseni yhä useanmmin. Äidit toivat lapsiaan Jeesuksen siunattavaksi, mutta opetuslapset halusivat ajaa heidät pois. He eivät olleet ollenkaan vähemmän rakastettuja oppilaita tämän jälkeen, vaikka Jeesus toimikin toisin, ja ojensi heitä.
Se on, kuin olisi todella tuo kaikesta huolimatta väkijoukossa nähty lapsi, joka ei edes itse vielä kävele...ja kutsutaan luo, tai kuin astuisi jäälle, joka kantaa... kantaa... kantaa...
Olen laulanut usein tuota Sannelin teemaa viime aikoina: Kun oma pohja vajoaa, niin armo yhä kannattaa, sen päällä niinkuin kallion minulla turvapaikka on. Siitä on tullut kovin rakas.
-
Armo-termiä olisi hyvä pohtia!
Monesti armo ymmärretään synonyymiksi siunaukselle. Sitä se ei kuitenkaan ole.
Sitäpaitsi: emmehän me ymmärrä siunauksenkaan sisältöä!
Esimerkki käytännön harhakuvitelmista: Luullaan ettei ole armoa, kun siunauksia näyttää meidän silmiin olevan vain vähän.
-
Monesti armo ymmärretään synonyymiksi siunaukselle. Sitä se ei kuitenkaan ole.
En ole kuullut käsitettävän noin. Toivottavasti omasta tekstistänikään ei sentään saanut sellaista käsitystä vaikka totta, hyvin voi saada. Siunaus ja kutsu Jeesuksen luokse siinä yhteydessä merkitsi jotakin jota ei mikään estä. Lopulta viimeiseksi oma viheliäinen avuttomuus ja uskon olemattomuus jota olen viimeksi keksinyt ihmetellä ja valittaa. Miksiköhän. Vain tyhjän voi täyttää, vain särkyneen voi korjata, vain murheellista voi lohduttaa ja vain tyhmää voi opettaa ja vain omaa lastaan kasvattaa. Rikasta oli, kun Mörtti kirjoitti että ennen hän ottaa tyhjän ja ikävöivän kuin valmiin tai miten se oli... Kaikki on hyvin.
Kysyin Risto Saariselta kun pääsin kuuntelemaan systiksen graduseminaaria että mitä se siunaus sitten on. Eipä ole tosiaan ainakaan yritetty määritellä, tai osattu. Pidin tuosta Mörtin ajatuksesta´: Hengellinen hyvinvointi. Luulen että meidän puhekielessämme yksinkertaisesti ei ole näille sanoja, ei kykyä kuvata, mutta systemaatikot eivät ole tuosta sitten liioin mitään systemaattista esitystä koettaneet tehdä. Mutta jotakin luovuttamattoman arvokasta saa -- miksi Jeesus muuten olisi halunnut siunata niitä pieniä. Tämä on nyt minun päässäni näemmä. Kai osaan joskus todeta miksi. Kesken ajattelemisen.
-
Eikö se armo merkitse anteeksiantoa. Saamista ja antamista. Laitoin tämän tarkoituksellisesti eri viestiin, jotta ajatus pysyy koossa edes auttavasti.
Joka saa paljon anteeksi, hän rakastaa paljon.
Ja toisaalta: Oli se miljoonavelan anteeksi saanut palvelija, joka tuotiin vastaamaan veloistaan - sai anteeksi.
Kävi saman tien kanssapalvelijaansa kurkusta k,iinni joidenkin eurojen takia ja uhkaili ja kiristi ja oli kaikin tavoin hankala.
"Se ihminen ei kyllä ollut ymmärtänyt anteeksiantamisesta mitään" sanoi eräs teologi. Vaikkei kai tuohon sitä koulutusta tarvita.
Koko sä Meidän-rukous on monessa käsittämätön - siinä on jotakin niin jumalallista. Itselleni turvallisin noja on kauan ollut "Tapahtukoon Sinun tahtosi", koska itse tahtoisin tyhmemmin ja maailmassa tahdotaan hirvittäviä julmuuksia tälläkin hetkellä. Ja vaikeimpia pyyntö: Anna nminulle joka päivä minun jokapäiväinen Nimotopini, ja Anna minulle anteeksi minun syntini (joita on kai enemmän kuin kykenen näkemään) niinkuin...minäkin...annan...anteeksi... Ne vakavoittavat.
Helpottaa, kun nyt olen mietiskellyt, että siinä sanotaan meidän, ja meille. Ei suinkaan se minua vastuusta vie - kuten ei vienyt sitä paljon anteeksi saanutta palvelijaakaan. Mutta me pyydämme sitä yhdessä. Minä kasvan siihen, Jumala antaa kasvun... ja yhteinen rukous on minunkin tukenani.
-
Eilen markkinoilla oli mies jakelemassa traktaatteja. Hupparinsa selkäpuolella luki suurin kirjaimin " Anna elämäsi Jeesukselle!". Se jäi taas mietityttämään. Onko se näin päin muuta kuin teko.
Toisinpäin käännettynä: Jeesus antaa elämän sinulle on Armoa. Johdatuksia saa kokea kun elää armosta. Pelastus on Jumalan salaisuus. Sitä voi vain rukoilla.
Koko elämä on armosta ja rakkaudesta.
-
Eikö se armo merkitse anteeksiantoa. Saamista ja antamista. Laitoin tämän tarkoituksellisesti eri viestiin, jotta ajatus pysyy koossa edes auttavasti.
Joka saa paljon anteeksi, hän rakastaa paljon.
Muistin aamusella koulussa lauletun hengellisen laulun, "Armoa kaikk´on, armoa vaan, jos mitä milloin mä toimehen saan".
Eli tuota omaa, ensiksi mieleeni tullutta ajatusta teki mieli avartaa.
Mutta arvelen, että meidän ilmaisukeinomme eivät oikein todellakaan riitä siihen, että meillä olisi kyky tyhjentävästi "sanoa sanomaton, lausua lausimaton".
Ja silti: Sanoja kummempia keskusteluvälineitä meillä ei ole.
Tämäkin on muualta opittua joskin uskon kyllä: Jumalan armo saattaa ihmisenkin armahtamaan toisia - siten maailmasta saataisiin hieman turvallisempi ja lohdullisempi paikka elää.
Joensuun seurakunnan kirkkoherra. körtti ties monennnessako sukupolvessa, sanoi kerran saarnassaan: Jeesus tunnistaa tuomiolla omat tekonsa. Oman henkensä hedelmät,. hän näkee, missä on rakkautta, rauhaa, sävyisyyttä ystävällisyyttä, hyvyyttä, itsensä hillitsemistä. En ainakaan vielä voi ohittaa niitäkään Raamatun kohtia, joissa näistä puhutaan.
Puu tunnetaan hedelmistään.
-
Sanoja kummempia keskusteluvälineitä meillä ei ole.
On niitä. Sanattomaksi jäänyt teki syöpään kohta kuolevalle villasukat.
-
On niitä. Sanattomaksi jäänyt teki syöpään kohta kuolevalle villasukat.
Ei ole. Vaikka olis kuollu mihin heti koht sillään, villasukat jalassa ei vielä keskustelua synny.
-
Ei ole. Vaikka olis kuollu mihin heti koht sillään, villasukat jalassa ei vielä keskustelua synny.
Tämä sai minut nauramaan... hyvälle tuulelle.
On ja ei ole.
On kädenpuristus ja katse silmiin, ja tuo toinen saattaa käsittää armosta hyvin paljon.
Mutta mitenkäs netissä?
Siinä minun täytyy olla samaa mieltä kuin Satman on, Pena.
-
Ihminen saa "pyöritellä" ajatuksissaan Armoa mielin määrin, siihenkin Hän antaa ihmiselle mahdollisuuden.
Mutta, silti Armo on Armo, selityksistä,pohdiskelusta huolimatta.
-
kirjoitti vanha lihava mies.
-
Ei ole. Vaikka olis kuollu mihin heti koht sillään, villasukat jalassa ei vielä keskustelua synny.
Mitä kukin keskusteluna pitää? Jos syöpä on kysymys, on sukkapari vastaus. Se taas voi saada aikaan kiitollisen hymyn, johon vastataan liikutuksen kyynelillä. Kuolema vie sitten viimeisen sanan, vai viekö?
-
No - ehkä ajateltiin sanojen vaihtoa. Sehän on suppeaa kyllä ja on sen vaaratkin nähty. Sanojen lisäksi tulisi voida vaihtaa eleet, ilmeet ja koko se reaktioiden ketju, mitä yksittäinen sana tuossa toisessa herättää.
On syynsä pelätäkin pelkkää "sanojen vaihtamista".
No - tieteelliselle foorumille se kuuluu ainoana muttei se aina sielläkään ole kukkona tunkiolla.
Mietin vimmatusti mitä itse pyydän kun pyydän: Armahda meitä. Kyllä kai aika yksinkertaisesti sitä "Anna anteeksi" - sitä vahvistaa se "Jumalan Karitsa joka kannat maailman synnin, armahda meitä" jonka aikaisempi kieliasu oli kaikissa liturgioissa "Oi Jumalan Karitsa, joka pois otat maailman synnit, armahda, armahda meitä". Oliko syti yksikössä vai monikossa en muista mutta se niittautui niin tuohion anteeksiupyytämiseen --- vaikka itse liturgiassa oli synnit jo anteeksi annettu, tämähän tulee sen jälkeen!
Mutta totta, olet harvinaisen oikeassa. Sanoilla saadaan toinen hengiltä, ellei samalla vaihdu muu.
-
Olen varmaan kertonut tämän ennenkin, mutta liittyy minusta myös armoon:
Körttipappi oli lestadiolaisseudulla jakamassa ehtoollista. Mummo aloitti alttarikaiteen ääressä liikkeensä rippikaavan mukaan: - Saanko minäkin vaivainen ... Pappi vastasi: - No suat. Antoi leivän ja viinin.
-
Olen varmaan kertonut tämän ennenkin, mutta liittyy minusta myös armoon:
Körttipappi oli lestadiolaisseudulla jakamassa ehtoollista. Mummo aloitti alttarikaiteen ääressä liikkeensä rippikaavan mukaan: - Saanko minäkin vaivainen ... Pappi vastasi: - No suat. Antoi leivän ja viinin.
Hyvä... :026: kertooko tarina oliko mummo tyytyväinen?
-
Tämä on jälleen Leenan tyhmiä kysymyksiä, eikä takuulla, todella, ole muuta kuin tyhmyyttä. Ei siis ainakaan kyseenalaistamista tai provosointia, vaan asia josta minulle ei ole taidettu missään opettaa mitään. Mutta tahtoisin oppia.
Kuinka ajatella tilannetta, jossa ihminen saa kokea armahduksen, mutta on sen jälkeen yhä, vaikka vuosimäärin, hyvin armoton? Ajattelen nyt sitä Jeesuksen vertausta niistä palveluskumppaneista, joista toinen sai paljon anteeksi, mutta oli ensimmäisenä käymässä palveluskumppaniaan kurkusta kiinni?
Toivoisin osaavani kysyä niin, ettei sitä vain käsitettäisi väärin... mutta silti kysyn itseltäni, eikö minun tulisi kasvaa kohti tuon muistamista, että sain paljon anteeksi, kun vastaan taapustaa se vähän velassa oleva?
Joensuun kirkkoherra joka on körtti jos kuka (kun esitteli itsensä, ilmoittautui "alatien körtiksi") oli mahdottoman mukava, ja lienee täällä mainostettukun. Hän kyllä puhui kilvoittelusta myös. Armahdettuna, ei kai se muuten käykään, eikä kai sellaiselle tarvettakaan näe ennnen, mutta sitten kyllä. "Siitä lajista ei anneta tyylipisteitä", hän kirjoitti "mutta suunnan tulisi olla oikean".
Joskus sitä toivoo,. että, jos itse puhuu armon saamisesta, ei ensimmäiseksi olisi äärettömän kova ja armoton, sillä tuo Jeesuksen opetus ei ihan hyvää sellaiselle kuitenkaan lupaa... nyt tars että viisaammat neuvoisi, aivan totta. Kuka selittää Leenalle, voiko Jumala vetää armahduksensa takaisin jos tuollaista on meneillään kovin runsaasti -- vai kuinka minun on tuo vertaus käsitettävä?
-
Toivoisin osaavani kysyä niin, ettei sitä vain käsitettäisi väärin... mutta silti kysyn itseltäni, eikö minun tulisi kasvaa kohti tuon muistamista, että sain paljon anteeksi, kun vastaan taapustaa se vähän velassa oleva?
Juu. Se tekee elämisestä palijo miellyttävämpää.
Kuka selittää Leenalle, voiko Jumala vetää armahduksensa takaisin jos tuollaista on meneillään kovin runsaasti -- vai kuinka minun on tuo vertaus käsitettävä?
Pikaisella googletuksella selvisi, että evankeliumeissa on paljon tätä "jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne" -settiä ja kirjeissä sitte enemmän sitä että "Niin kuin Herra on antanut teille anteeksi, niin antakaa tekin" -settiä. Voidaanko tästä päätellä jotain siihen suuntaan kuin että nyt kun olen kristitty (niinku jengi silloin kirjeiden aikaan jo oli), olen jo saanut anteeksi ja sen kun ymmärtää niin on helpompi antaa anteeksi muille ja siihen myös kuuluu pyrkiä?
-
Totuudet ovat todella yksinkertaisia!
-
Pikaisella googletuksella selvisi, että evankeliumeissa on paljon tätä "jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne" -settiä ja kirjeissä sitte enemmän sitä että "Niin kuin Herra on antanut teille anteeksi, niin antakaa tekin" -settiä. Voidaanko tästä päätellä jotain siihen suuntaan kuin että nyt kun olen kristitty (niinku jengi silloin kirjeiden aikaan jo oli), olen jo saanut anteeksi ja sen kun ymmärtää niin on helpompi antaa anteeksi muille ja siihen myös kuuluu pyrkiä?
Kiitos Sanneli. Helppoa se ei varmaan ole ollut koskaan, siksi se on niin usein esillä.
Usein mietin, miten oikeassa oli eräs ystäväni joka sanoi, ettei anteeksiantoon voi rynnätä, mutta kasvaa voi, mikäli siihen suostuu. Siihen voi kilvoitella, suostua kasvamaan joka päivä, pyytäen anteeksi kovuuttaan. pyytäen, että ei olisi ihan niin kova... Ja jos ja kun tulisi koston tilaisuus, jättää se tekemättä ilman muuta --- ja jos edessä ylipäätään on tilaisuus vahingoittaa toista, miettiä motiivinsa --- jättäisinkö sittenkin tekemättä tämän.
Muistan usein yhtä kaveria jolla oli tapana konkretisoida se juttu itselleen. Hänen perheensä oli joltakin reissulta kerännyt menen silottamia kiviä ja koonnut ne kotona lasitettuun maljaan, koska ne näyttivät kauniilta siinä.
Hän katseli usein sitä maljaa, ja huomasi, että jos hän painaa kiveä, ja sen verran oli pikkupoikaa isossa ihmisessä, että painoi - näki, kuinka lasitus säröili - ja hän oli tullut ajatelleeksi ihmisen mieltä tällaisena maljana, joka ei kovin paljon kestä eikä kovettumatta voi kantaa kiviä joita toiset ovat sinne paiskoneet tai ihminen itse katkeruuttaan kerännyt... hän oli sellainen entäs-jos-ajattelija, ja ajatteli Jumalan painavan kevyesti sormellaan kiveä kun niitä on liikaa, kaunan, vihan, katkeruuden, syytösten, synnin kiviä, jonka Hän haluaa ottaa pois... se alkaa painaa mieltä kunnes sen saa ottaa pois. Jotain sinnepäin... Kai se sitten johtaisi siihen, että huojennuksissaan korjaa rikkomansa.
Vielä elävämpi minulle oli toinen "maljasaarna", hän selitti,: Joskus hän, vihastuessaan,. otti kiven käteensä ja kuvitteli paiskaavansa sillä päin näköä sitä jolle oli suuttunut,odotti kunnes rauhoittui, avasi kämmenensä: Herra - tässä on minun synnintunnustukseni.
On äärettömän helppoa sanoa: Kyllä, annan anteeksi. En ole vihainen. En tiedä itsekään mistä syystä toisinaan tuntuu että jaa siis, kelle et ole... minä kysyin oletko minulle? Luulen että minun pyytäessäni "liian äkkiä" antamatta aikaa kasvulle, pakotan toisen johonkin johon ei pitäisi... kamalan konstikasta, sillä annan anteeksi on muuta kuin kaksi sanaa... en tiedä.
-
En ennättänyt korjata tekstiä, se olisi ollut hyvä kirjoittaa kokonaan ensin paperille. Toisaalta, mitä muuta odottaisin? Eikö kasvun alkuun pääse juuri siten, että antaa toiselle mahdollisuuden antaa ja pyytää anteeksi, oltiin siihen nyt niin valmiita tai ei ... minä olen ihan höpsö. Kaiken aikaa, niin luulen, mielessä saisi olla tuo, ja elää niin että katselemme Jumalan kanssa kahden toisiamme: Sinä annoit anteeksi! Minulle? en jälkeen se mitä muut täällä saavat aikaan, kenties ei olisi niin merkityksellistä, olkoon miten hiurjaa menoa hyvänsä.
"Kaikki tilanteet eivät suinkaan ole Jumalan tahtomia, mutta jokaisesta johtaa tie Jumalan luo" - sanoo dosentti, olemme tilanteessa jossa toteamme ettei hän vapaudu suinkaan kuten vielä oli hyviä toiveita, meillä oli erittäin vaikeata, :026: mutta tuo on totta, ja se on suurta. .
http://www.youtube.com/watch?v=SoCc-5V09tY
-
Vielä elävämpi minulle oli toinen "maljasaarna", hän selitti,: Joskus hän, vihastuessaan,. otti kiven käteensä ja kuvitteli paiskaavansa sillä päin näköä sitä jolle oli suuttunut,odotti kunnes rauhoittui, avasi kämmenensä: Herra - tässä on minun synnintunnustukseni.
Upea!
-
Mulla on ollut joskus semmoinen ajatus mielessä kuin "armo-dna". Tarkoittaa sitä että mieli syvintä kerrosta ja reaktioita myöden on oppinut luottamaan armoon. Semmoinen mieli armahtaa paljon enemmän muitakin. Joskus kokemus armosta myös välittyy hyvin vähin sanoin jos siitä kertova on siinä itse syväkynnetty.
-
Mulla on ollut joskus semmoinen ajatus mielessä kuin "armo-dna". Tarkoittaa sitä että mieli syvintä kerrosta ja reaktioita myöden on oppinut luottamaan armoon. Semmoinen mieli armahtaa paljon enemmän muitakin. Joskus kokemus armosta myös välittyy hyvin vähin sanoin jos siitä kertova on siinä itse syväkynnetty.
Niin, "on oppinut luottamaan" ja "on pakko luottaa".
Jälkimmäistä pitäisin ensimmäisenä tilana matkallamme, edellistä (Preban mainitsemaa) taas tavoitteena johon kaiketi, ainakin oman ymmärrykseni mukaan on mahdollista ja suositeltavaa pyrkiä.
Armoon luottamisesta tulee mieleen että onko se sitä että uskaltaa syntienkin painamana luottaa armoon eikä hätäillä. (?)
Suloinen ajatus ihmiselle. Saa levätä ja olla rauhassa. Ikäänkuin Kristuksen tekemässä majassa, suojassa tuulelta ja sateelta vaikka tietääkin ulkona rajuavan.
-
Suloinen ajatus Jampelta armosta.
Se on juuri se körttisanaston armonvilaus. Suloinen tunne olla turvassa ja rauhassa.
Ja kun meri taas kuohuu, anella että pilvet loittonisivat, taivas tyyntyisi, vene seilaisi pahemmin keikkumatta. Armonmerellä, kaanaankielisesti.
-
Jos karkeasti yksinkertaistaisi niin kummin päin muuten te kukin näette tämän asian?
a.) Armosta tulee osalliseksi kun siihen luottaa
b.) Armoon voi luottaa koska se kestää vaikkei siihen aina ymmärtäisi luottaakkaan
Itse ajattelen tuon tavan B mukaan eli luottamus on itseä, omaa mielenrauhaa varten, Jumalan armosta ja taivaspaikasta voi olla osallinen vaikkei siihen uskaltaisikkaan luottaa.
-
Ensin ajattelin etä selvä B, mutta sitten muistin kuinka eräs mies sanoi Raamatussa: Minä uskon, auta epäuskoani. Olisiko armo jotakin noiden A ja B välillä. Armo on vaikka emme sitä oikein käsitä. Kun sen kohtaa se on sitten uskoa armoon.
-
Voisko olla niin, että armon voi saada, jos hyväksyy sen mahdollisuuden? Siis niin, että sen voisi saada, vaikkei pystyisi uskomaan sitä omalla kohdallaan mahdolliseksi, mutta toivoo kumminkin? Jotenkin mä olen ihan varma, että Jumala ei jätä ilman armoa sellaista ihmistä, joka sitä pyytää tai toivoo, vaikka ei sen saamiseen omalla kohdallaan osaisikaan luottaa. Tai ainakin totisesti toivon näin.
-
Voisko olla niin, että armon voi saada, jos hyväksyy sen mahdollisuuden? Siis niin, että sen voisi saada, vaikkei pystyisi uskomaan sitä omalla kohdallaan mahdolliseksi, mutta toivoo kumminkin? Jotenkin mä olen ihan varma, että Jumala ei jätä ilman armoa sellaista ihmistä, joka sitä pyytää tai toivoo, vaikka ei sen saamiseen omalla kohdallaan osaisikaan luottaa. Tai ainakin totisesti toivon näin.
Toivoa kannattaa aina, vaikka ei olisi toivoa ollenkaan. Jumalalle ei ole mikään mahdotonta, emmekä voi tehdä Hänelle, miten Hänen tulee toimia. En usko, että toivosi tyhjään raukeaa.
-
...kuuluu sulle juuri, sulle raukka kurjinkin... Hieno pääsiäisvirsi, en vaan muista numeroa.
-
Uusi aamu - uusi mahdollisuus, joka päivä armo uus, eikö?
Ilman uutta mahdollisuutta, ilman armoa ihminen junnaa paikoillaan itsesäälissä rypien.
:)
IRINA UUTEEN AAMUUN + sanat
http://www.youtube.com/user/ELINAELO#p/f/31/ST_Oqf3BLyM
-
...kuuluu sulle juuri, sulle raukka kurjinkin... Hieno pääsiäisvirsi, en vaan muista numeroa.
Google auttaa. Virskirja numero 80