Semmoista on, että jos alan puhua asioista nousee helposti mielipiteitä ja kriittisyyttä.
Vältä niistä kirjoittamista, enimmäkseen. Kotona puolisolle
tulee arvosteltua yhtä sun toista hänen tekemisistään.
Vaikka kuin hyvääkin puhuisin voi mielessä pyöriä monenlaista pahaa. Ajatuksen syntejä kai nämä ovat sekä ylpeyttä.
Herra armahda minua !
Bo Gierzin "kalliophja" kuvaa erittäin hyvin ihmisen "parannusta", juuri sitä jossa hän pääsee "paheistaan yksi kerrallaan". Ei kai tämä ketään koske muita ihmeemmin, mutta näin se kai menee. Yksi kerrallaan perataan sitä sielun puutarhaa kuin nyhdettäisiin rikkaruohoja ja välillä kaikki näyttää sujuvan mainion hyvin. Toimitetan paikalle lannoitetta ja tuoretta multaa, ja kasvu nousee oikein innoittavasti... Kiitos Herran, eiköstä vaan.
Jos pintaa raaputtaa, pohjalta löytyy yhtä kaikki kivikova, julma, toisia arvosteleva, kateellinen, kärsimätön, ylpeä, omaansa etsivä, kärkkäästi hyökkäävä, siis rakkaudeton ihmisen mieli. Se ei ole muuttunut miksikään -- se ei muutu miksikään.
Ihminen voi luulotella itsestään hyvää, katsella kylvöstään tyytyväisenä ja juuri niin, tyytyväisenä itseensä, huokaisi hän sitten "Jumalan olkoon kunnia" tai jättäköön huokaisematta. Pohjalla on yksi ja sama muuttumaton kallioperusta, jonka päällä kasvaa jotakin pikkusievää niin pitkään, kuin ihmisen mieli on kääntynyt tarkastelemaan joko omaa itseä, omaa muuttumista tai, mikä on surullisen yleistä, toisten muuttumista.
En muista mistä kohdin tuo kehoitus muuttua "mielen uudistuksen kautta" on, mutta sen verran sentään että UT:sta ja jonkun kirjeestä. Kenen, kenelle jka missä yhteydessä, mitäpä minä siitä. JOku haluaa tutkia sitä, toinen paheksuu koko aietta. Lie vaikka ylpeyttä! Giertz selittää jatkon valitettavan sotkuisesti. Sydämen kallioperustalta pitäisi johtaa sillan (?) Golgatan kallioperustalle, ja joskin luin kirjan moneen kertaan, tällä kohdin tekijän kyky aivan tarkoin selittää tätä "mielen uudistusta" niin, että tämmöinen, mikä nyt siis lienenkin, valitettavasti en saa otetta siitä, mitä Gierzin näkemyksen mukaan tulisi oikein tapahtua. Kontata kalliolta toiselle? Taisi mennä överiksi. Minulla ei ole koskaan ollut harhaluuloja itsestäni, vaikka täällä joku on näyttänyt semmoista kuvittelevan.
Paremmin hän onnistuu pannessaan vanhan kirkkoherran keskustelemaan nuoren palavasydämisen apulaisensa kanssa.
-Tahdon sedän vain ymmärtävän että minä olen uskossa!
Kuulenhan minä sen poikaseni. Mihin sinä siis uskot?
-Minä olen antanut sydämeni Jeesukselle!
-Vai sillä tavalla... Sydän, mikä se on? Ruosteinen peltipurkki tunkiolla... Ja sitten tulee ihmeellinen Herra, poimii peltipurkin kävelykeppïnsä kärjellä ja sitä, poika, merkitsee pelastus. Sydän, se on tyhjä ruostunut peltitölkki tunkiolla... Todella suurenmoinen syntymäpäivälahja! Ja sitten ohi kulkee ihmeellinen Herra, noukkii roskan haisevalta tunkiolta, sitä on pelastus... Etkö käsitä, ettei pelastajaa valita itselle eikä hänelle anneta sydäntä?
............................................
Eipä se järin aitokörttiläistä edes liene -- olisiko joskus ollut, no, en hämmästyisi. Joka herätysliike näyttää etenevän alun hehkuvasta innosta arkiseen ja melkoisen maallistuneeseen kulttuurisidonnaiseen puuhasteluun. Enää ei juuri keskustella heräämisestä. Sellaista sattuu myös talonpoikaiskulttuuria arvostavassa ja vaalivassa liikkeessä, joka ei edes käytä itsestään herätysliikkeen nimeä. "Me olemme seuraliike" olen kuullut useammin kuin tarpeeksi. Mitä lienee sitten, en tiedä.