Jos tarkastellaan vain näitä kahta sanaa, sanokoon ja vastatkoon, niin kyllä niistä löytyy aika isokin merkitysero.
Haavion versiossa ihminen ikäänkuin komentaa luontoa ja luomakuntaa. Vastatkoon-versio taas korostaa ihmisen kuulumista Jumalan luomakuntaan, luonnon ja ihmisen vastavuoroista suhdetta.
Minusta voisi pikemminkin sanoa päinvastoin!
Sekä "sanokoon" että "vastatkoon" ovat tietenkin imperatiiveja. Virren tekijä (luonnollisestikin ihminen) joutuu joka tapauksessa kehottamaan luontoa aameneen. Mutta voitaisiin ajatella, että Malmivaaralla/Haaviolla luonto tai oikeastaan koko luomakunta, koko maailmankaikkeus, saa sanoa spontaanisti "aamen", ei vain "vastauksena" siihen, mitä ihminen on edellä ylistellyt.
Pitäisi pikkuisen miettiä myöskin sanojen äänenpainoja sillä niistä ne ajatusyhtymät syntyy.
Virren melodiassa "sanokoon/vastatkoon" kohdassa sävelet ovat pidempiä (ammattilaiset kuulemma kutsuvat niitä
neljäsosanuoteiksi) kuin esim. sanoissa "taivas, maa ja meri" (kahdeksasosanuotteja). Siksi ne modernissa, laulullisessa, veisuutavassa ottavat mieluummin tavun, jossa on pitkä vokaali tai joka päättyy konsonanttiin. Näin vältetään koomillisuus, jonka aiheuttaa puheessa lyhyenä ääntyvän vokaalin veisaaminen pitkänä. Verratkaapa:
saa - noo - koon!
vass - tatt - koon!
Minä pidän tällaista stilisointia täysin turhana enkä haluaisi sen antaa vaikuttaa sanojen valintaan. En siksi ymmärrä tätä:
Herran sijalla sana Jeesu käyttö on kehnoa valintaa ja amerikkaliasten matkimista. Miettikää kuinka vahvana Jesus äännetään jenkeissä ja kuinka voimaton on sana Jeesus suomessa äännettäessä.
mutta mielenkiintoiselta näkökohdalta se vaikuttaa. "Vahvan" ja "voimattoman" ääntämisen erottaminen vain lienee aika pitkälti makuasia.
En ole lukenut virsikirjakomitean pöytäkirjoja, mutta uskoisin, että siellä "vastatkoon" hyväksyttiin paremman laulullisuuden takia, ja koska seurakunnan tapana on vastata aamen papille, kuten nyt tässä luomakunta pannaan vastaamaan ihmisen ylistykseen.