Körttifoorumi
Keskustelu => Seuratupa => Aiheen aloitti: Ainuliini - 28.04.11 - klo:22:31
-
Luin lauseen:"Vihan tunne tarjoutuu ilmaisemaan kenelle pitäisi antaa anteeksi."
Luin myös: "Pyhä viha kohdistuu syntiin ja se vastustaa vääryyttä. Epäpyhä viha kohdistuu synnin tekijää henkilöä vastaan. Se haluaa kostaa ja vahingoittaa."
Meidän Herramme suuttui fariseuksille ja sanoi heille: "te kyykäärmeitten sikiöt.."
Hän loukkasi ja häpäisi uskovaisia miehiä. He saivat hänet lopulta ristiinnaulituksi.
Mitä vihaa oli se kun Hän suuttui viikunapuulle kiroten sen vaikka ei ollut viikunoiden aika?
Raamatun profeetat vihasivat ja kirosivat väkivaltaa raa'alla tavalla. "Autuas se joka ottaa sinun pienet lapsesi ja murskaa ne kallioon." Ps. 137:9
He toivoivat Jumalan surmaavan jumalattomat.
Jumala sanookin: "Minun on kosto, minä olen maksava"
Mutta meidän ihmisten tulisi kostaa paha hyvällä, ja kääntää toinenkin poski lyötäväksi.
Meillä oli oppitunti vihastumisesta ja armahtamisesta Joonan ja hänen risiinikasvinsa kautta.
Vihan tunteeseen suhtautuminen on vaikeaa ja sen oikea käsittely vielä vaikeampaa.
-
Mielenkiintoinen aloitus, ja tervetuloa Ainuliini!
En sano että minun tapani ajatella asiaa olisi oikea tai väärä mutta olen jotenkin pikkuhiljaa kallistunut sellaiseen ajattelutapaan vihan suhteen että antaa sen tulla, -ja antaa sen mennä. IHmisen on hyvin vaikeaa yrittää peittää tai haudata mielestään vihan tunteita silloin kun niitä on enkä tiedä onko sellainen mielenterveydellekään hyväksi. Kristillisyyden ihannehan on että olemme kilttejä, käännämme toisenkin posken ja nieleskelemme kaiken vakuutellen itsellemme että "oikeasti minä rakastan tuota" vaikka tuntuukin että vihaa.
Loppujen lopuksi usein on kyse vain siitä että koemme tulleeksi väärin kohdelluiksi. Sanoisin että yleensä kuitenkin kyse on vihastumisesta eikä niinkään vihaamisesta. Vihastun kyllä silloin tällöin kovastikin mutta en koe vihaavani ketään tai mitään. Kun antaa itselleen luvan olla vain ihminen eikä yritäkään olla pyhimys jolla ei vihantunteita ole, niin huomaa (ainakin itse olen huomannut) että vihastumisetkin menevät pian ohi. Jos niitä yrittää estää/kieltää/peitellä niin sitten ne vasta alkavat kalvaa sisintä ja pitkään... Mielestäni on paljon kristillisempää päästää reilusti muutama kunnon ärräpää ja sanoa päin naamaa että "sensuroitu" kuppa-aivo minä nyljen sinut kohta elävältä!"
Vihaksi sanoisin mieluummin esim. jotain pysyvämpää ja asenteisiin perustuvaa kuten ulkomaalaisvihaa, rasismia, mielisairauteen perustuvaa vihaa, nuorten linnakundien vihaa ja uhoa yhteiskuntaa vastaan jne. Ne ovat asioita jollaisten kanssa varmaan pitäisi tehdä töitä ja olla huolissaan. ja minä olen vielä sitäkin mieltä ettei kaikkea tarvitse antaa anteeksi, mutta tämä ei tietenkään ole kristillinen ajatus lainkaan.
-
Jampe meinaa hyvin.
Voisko vihaaminen olla sitäki, että päättää ettei aio ikinä antaa toiselle anteeksi?
Anteeksi antamisesta on hyötyä. Jos päättää antaa anteeksi niin ajan kanssa pääsee eroon katkeruudestaan toista kohtaan ja pystyy ehkä vaikka kävelemään kadulla sitä vastaan menettämättä hermojaan. Mutta jos ei anna anteeksi, niin sitten ajatus siitä k*sipäästä saattaa vainota mielessä koko loppuelämän. Anteeksi antaminen on mun mielestä tärkeämpää ihmiselle itselleen kuin sille, jolle annetaan anteeksi. Mitä se väärin tehnyt siitä saa, jos ihminen, johon se ei välttämättä ehkä enää koskaan elämänsä aikana törmää, antaa anteeksi? Mutta se anteeksi antaja pääsee eroon siitä mielessä kummittelevasta esim. ystävän päälle ajaneesta rattijuoposta kun päättää, ettei aio vihata sitä koko loppuelämäänsä vaan antaa anteeksi heti kun pystyy.
Joku nuorisotyöntekijä jossain joskus meinas että päätös antaa anteeksi on kuin kynttilän sammuttaminen. Se pakosta käryää vielä hetken, mutta lakkaa lopulta (eli heti ei pysty ajattelemaan antaneensa anteeksi toiselle, mutta ajan kanssa kyllä). Jos ei päätä sammuttaa kynttilää ts. antaa anteeksi, kynttilä palaa loppuun.
-
Eikös Raamatussa ole ohje että vihastukaa, mutta älkää syntiä tehkö. Ja antakaa vihanne laskeutua ennen nukkumaan menoa? Siinä voi kuolema korjata yöllä ja silloin sovinto on myöhäistä.
Samaa mieltä kuin Sanneli, että anteeksianto ja anteeksipyytäminen kannattaa. Viha ja katkeruus kuluttaa ihmistä.
-
Raamatun äringon laskealkää antako auringon laske vihanne ylle tarkoittaa sitä, että ei viha hautomalla hoidu, vaan ainoastaan paisuu ja turpoaa. (Ef 4 26-27)
Raamatun älkää antako auringon laskea vihanne ylle tarkoittaa sitä, että ei viha hautomalla hoidu, vaan se ainoastaan paisuu ja turpoaa. (Ef 4 26-27
Oikoluettu teksti alla Seppos
-
Voisko vihaaminen olla sitäki, että päättää ettei aio ikinä antaa toiselle anteeksi?
Anteeksi antamisesta on hyötyä.
Tämä oli kokonaisuudessaan hienoa kuten kaikkien tekstit.
Kyllä, tunteiden poistyöntäminen ja kieltäminen on haitaksi mielenterveydelle. On terveellistä tietää mistä suuttui, ja osata yhdistää asia, tapahtuma ja tunnesisältö toisiinsa. Jos koettaa leikata niitä toisistansa irralleen, ja päättää ettei ole luvallista kokea jotakin affektia, niin se on erittäin epäterveellistä ja lisäksi epärehellistä. Olen oikein iloinen tuosta viikunapuulle raivostumisesta. Suuttua saa. Jeesus ei kironnut yhtäkään ihmistä, nimittäin.
Toista on sitten osata erottaa toisistaan ajatus, sana ja teko. Ajatus ei tapa ketään, sana on jo vaarallisempi, sillä se saattaa suistaa aivan yllättäen heikoille osuneen ihmisen sinne avantoon mistä ei noustukaan... hyvä olisi osata katsoa miten puhuu (Leena opettelee) eikä vihastuessaan pidä hankkia käsiasetta ja posauttaa toiseen hiippakuntaan suuttumuksen kohdetta. Kuitenkin on vaarallista hyysätä vihaa, ja jokin "ikinä en anna anteeksi" on itselle aivan yhtä epäterveellistä, kuin "ei kristitty saa kokea näin".
On muitakin vaarallisia tunteita, kuten kateus, eli lähimmäisen minkä-tahansa-omaisuuden tai ominaisuuden himoitseminen. Yhtäläisesti vahingollista on päästää kateutta juurtumaan mieleensä, se johti Daavidin kohdalla lopulta tekoihin jotka olivat traagisia hänelle itselleenkin. Parempi päästää kaikki tunteet mieleensä, ja katsella ne realistisesti läpi. Kyllä kokea saa. Siinähän niitä tulee käsiteltyä.
Mietin tässä ja hämmästyion, ovatpa kymmenen käskyä mielenterveydelle kuten muullekin terveydelle (älä tapa) varsin oivallisia.
-
Raamatun äringon laskealkää antako auringon laske vihanne ylle tarkoittaa sitä, että ei viha hautomalla hoidu, vaan ainoastaan paisuu ja turpoaa. (Ef 4 26-27)
seppos on tainnu jo aloittaa vapun vieton :icon_eek:
-
seppos on tainnu jo aloittaa vapun vieton :icon_eek:
No olipa siinä töpätty ja asiaa pahentaa vielä se, että selvin päin.
-
Mulla on ehkä tapana ajatella anteeksiantamisestakin siten kuten vähän kaikesta muustakin eli "ei ihminen voi mitään ottaa ellei sitä anneta taivaasta" (Joh. 3:27). Eli siis ihminen pystyy sellaiseen kristilliseen anteeksiantamiseen sikäli kuin siihen Jumala suo voimaa, jos sitä ei saa niin silloin sitä ei auta väkisin yrittääkkään. Sitten jos sen anteeksiantamisen saa armolahjana niin silloin se on tietenkin hyvä ja vapauttava kokemus.
-
Mietin tässä ja hämmästyion, ovatpa kymmenen käskyä mielenterveydelle kuten muullekin terveydelle (älä tapa) varsin oivallisia.
Mutta vuorisaarna ei minun mie4lestä kyllä tunnu mielenterveydelle oivalliselta vaan päinvastoin. Tai sitten minä en vaan tajua sitä oikein.
-
Mutta vuorisaarna ei minun mie4lestä kyllä tunnu mielenterveydelle oivalliselta vaan päinvastoin. Tai sitten minä en vaan tajua sitä oikein.
Moni ajattelee vuorisaarnana vain autuaaksijulistusta, kuten meidän mutsi ja jotain ettei auringon pidä laskea vihan ylitse... hän herätti jos joku yritti... . Viimeinen huuto 70-v eksegeeteiltä: tosiasiassa mitään "vuorisaarnaa" ei ole pidettykään. Ne rehvastelee näillä mutta sanopas että mitään korpivaellusta ei ole ollut niin ne kiipeää pitkin seiniä ja putoaa ikkunasta... siis yksi sukupolvi sai määrittää mikä on totta... Toisaaltahan Luukkaalta löytyy vastaava pätkä, kenttäsaarnana tunnettu. Johan on kumma jos Jeesus ei olisi saanut runsaahkosti yleisöä oitis kun sana levisi.
Minä oon jostakin syystä siihen kokonaisuuteen mieltynyt, kerta kaikkiaan. En nyt ehdota silmän irtirepimistä... täälläpäin on niin kerran tehty... Ja tämä on juutalaiskristittyjen piirissä syntynyttä, ainut evankeliumi jossa itketään ja kiristellään hampaita tämän tästä.
Sain juuri lainaksi hienon kirjan, Heinz Zart: Leben als es Gott gibt, jossa kyllä ensin luin Isä Meidän- rukouksen selitystä, ja se kerta kaikkiaan sulatti sydämeni. Ja mistään ei ole sädehtinyt Jumalan huolenpito niinkuin siitä rukouksesta, kun sen ymmärsi. Siinä on Vuorisaarnasta samanlainen pätkä, ja se täytyy lukea seuraavaksi.
-
miten suhtautua käsittämättömään vihaan joka suuuntautuu
vanhaan äitiin ja melkein kaikkiin läheisiin?
en voi yksityiskohtiin mennä mutta tilanne on äärimmäisen
pelottava, koska raivokohtauksia tulee ennalta arvaamatta
mitä pienimmästäkin ärsykkeestä/väärinkäsityksestä.
ko ihmisellä on diagnosoitu luonnehäiriö, jota ilmeisesti on
vaikea hoitaa.
onko kenelläkään kokemuksia tai neuvoja?
itsellä on keinot loppu
-
Tuo kuulostaa jo hengenvaaralliselta. Miten äidin turvallisuudesta on huolehdittu?
-
miten suhtautua käsittämättömään vihaan joka suuuntautuu
vanhaan äitiin ja melkein kaikkiin läheisiin?
en voi yksityiskohtiin mennä mutta tilanne on äärimmäisen
pelottava, koska raivokohtauksia tulee ennalta arvaamatta
mitä pienimmästäkin ärsykkeestä/väärinkäsityksestä.
ko ihmisellä on diagnosoitu luonnehäiriö, jota ilmeisesti on
vaikea hoitaa.
onko kenelläkään kokemuksia tai neuvoja?
itsellä on keinot loppu
Rajoja... joukkue koolle sanomaan harkituin sanoin ja viileästi eli asiapitoisesti perustellen, ettei ole tervetullut sinne tai tänne tai sen vanhan äidin luo ainakaan -- jos sitä voi kontrolloida -- lähestymiskielto? --eikä vanha äiti toivo muuta. Käsitin että tämä ei ole mikään yksi kerta vaan kestänyt aikakausia??
Ennen luultiin että luonteenmuodostuksen ongelmia ei voisi hoitaa mutta kyllä niitä alkaa voida.Se vain, että loukkaantuvat monet tuollaisestakin kun sen kuulevat omaisiltaan, jos saisi sanottua myötätunto mukanaan siitä lääkärille menosta, sillä vastoin ennen luultua (eivät kärsi itse, vain ympäristö) he kärsivät oireistaan. Moni puhuu hätkähdyttävän luontevasti itsestään "epävakaana räjähtelevänä luonnetyyppinä" - kai, kun me on alettu puhua luontevasti - ja odottaa seuraavan terapiaryhmän alkua. Hesassa siis. 3v ryhmiin sitoudutaan hyvin. Tulokset näyttävät varovaisen optimistisilta, kyllä sitä jo hoitaakin osataan. Kaikki jännäävät juuri niitä ryhmiä eniten. e on kasvattanut kiinnostusta, myötätuntoa ja hoitohenkilökunnan toleranssia.
Tuo ei enää ole vihan "tunnetta" vaan vihaa persoonallisuuden kestopiirteenä. .
-
Olipa helppoa antaa tuo viisas ohje. Ajattelin, ja peruuttaisin vähän, vaikken itse asiasta... Viha on jotakin äärettömän pelottavaa, joutuu sen kohteeksi tai löytää sen itsestään. Usein kaiketi huomaa parhaiten kun joutuu kohteeksi. Jos jostakin alkaa kaivata toiselle puolen, Jumalan luokse, niin tästä syystä: Siellä ei ole vihaa.
Moniko tuntee Henri Nouwenin pikku kirjasen "Frihetens väg"? Varmaan jotain samaa på den bättre inhemska. Nouwen kertoo lyhyesti tapaturmasta, jossa sai pernaruptuuran ja massiivisen sisäisen verenvuodon. Hän ei nähnyt mitään tunneleita eikä valo-olentoja, mutta oli jossakin, jonne olisi halunnut jäädä. Toipuessaan leikkauksesta joka pelasti hänen henkensä hän kysyi, mistä syystä ei saanut kuolla - hän oli siihen aivan valmis. Ja ymmärsi: Hänet sitoivat maan päälle sopimista odottavat riidat, ilkeät sanat, myös hänelle itselleen sanotut. "Rakkaus ei sidäo ketään" hän kirjoittaa, "Sen sijaan viha kylläkin". Se on tietty nähty monta kertaa.
-
Ak on prosessissa kohti anteeksiantoa.
En halua olla vihainen tai vihata, mutta kolmatta vuosikymmentä kun on toista poskeaan kääntänyt, tuntuu se anteeksianto kovin vaikealta. Itselleen tai muille. Itseasiassa annan itselleni anteeksi huomattavasti harvemmin, kuin muille.
En myöskään omalta kohdaltani halua olla ulkokultainen, tai antaa anteeksi, koska "niin kuuluu tehdä". Haen sanoissani ja teoissani tarkoitusta. Olen onnellinen, että minua ei painosteta anteeksiantoon... paitsi se pieni ääni pään sisällä. Saan edetä omassa tahdissani. Vihan tunne on oma salaisuuteni, siitä ei puhuta. Mietin, miksi olen vihainen: haluaisin tilanteen jossa voin sanoa, että "olen sinulle vihainen asiasta x, mutta annan sinulle anteeksi". Nyt en puhu omasta loukkaantumisen tunteesta, vaan selkeästä väärinkäytöksestä.
Mutta miten edetä anteeksiannon polulla, kun en tiedä, mitä kaikkea olen edes antamassa anteeksi? Kun toinen ei edelleenkään edes mieti, että voisi anteeksi pyytää. Tiedän, että kys. hlö. on parhaansa tehnyt niissä olosuhteissa, mitä on annettu (tai ainakin haluan uskoa)... mutta vihan tunne vainoaa minua. Onko sillä loppujen lopuksi väliä, mitä toinen on tehnyt?
-J
-
Ak on prosessissa kohti anteeksiantoa.
En halua olla vihainen tai vihata, mutta kolmatta vuosikymmentä kun on toista poskeaan kääntänyt, tuntuu se anteeksianto kovin vaikealta. Itselleen tai muille. Itseasiassa annan itselleni anteeksi huomattavasti harvemmin, kuin muille.
En myöskään omalta kohdaltani halua olla ulkokultainen, tai antaa anteeksi, koska "niin kuuluu tehdä". Haen sanoissani ja teoissani tarkoitusta. Olen onnellinen, että minua ei painosteta anteeksiantoon... paitsi se pieni ääni pään sisällä. Saan edetä omassa tahdissani. Vihan tunne on oma salaisuuteni, siitä ei puhuta. Mietin, miksi olen vihainen: haluaisin tilanteen jossa voin sanoa, että "olen sinulle vihainen asiasta x, mutta annan sinulle anteeksi". Nyt en puhu omasta loukkaantumisen tunteesta, vaan selkeästä väärinkäytöksestä.
Mutta miten edetä anteeksiannon polulla, kun en tiedä, mitä kaikkea olen edes antamassa anteeksi? Kun toinen ei edelleenkään edes mieti, että voisi anteeksi pyytää. Tiedän, että kys. hlö. on parhaansa tehnyt niissä olosuhteissa, mitä on annettu (tai ainakin haluan uskoa)... mutta vihan tunne vainoaa minua. Onko sillä loppujen lopuksi väliä, mitä toinen on tehnyt?
-J
Eikö tärkeintä ole, että asiat ovat ylöspäin kunnossa ja toimimme hänen tahtonsa mukaisesti välttäen vihaa sillä sen vallassa tehdään isoja virheitä? Vihan tunne on vaarallinen tila.
Voi hyvin olla ettei toinen tajua tehneensä mitään ja silloin asian sopiminen tai hoitaminen on vaikeaa.
-
Ongelmana olen minä itse. Toivon, että tilanteeni on kuin se aiemmin mainittu kynttilä: kun se (viha) puhalletaan sammuksiin, hetken se käryää, mutta ei pala loppuun.
Hmmm... tai itseasiassa teen töitä sen eteen, että tilanteeni on kuin se kynttilä. Itseasiassa helpotti kun tajusin nyt, että anteeksianto on kiinni minusta: en tarvitse siihen toisen osapuolen anteeksipyyntöjä/tekoja, se palvelisi ehkä vain itsetuntoani ja ylpeyttä.
Olen itse vastuussa elämästäni ja päätöksistäni, niillä on mentävä mitä on eteensä saanut. Kokemus on rikkaus.
-
Ongelmana olen minä itse. Toivon, että tilanteeni on kuin se aiemmin mainittu kynttilä: kun se (viha) puhalletaan sammuksiin, hetken se käryää, mutta ei pala loppuun.
Hmmm... tai itseasiassa teen töitä sen eteen, että tilanteeni on kuin se kynttilä. Itseasiassa helpotti kun tajusin nyt, että anteeksianto on kiinni minusta: en tarvitse siihen toisen osapuolen anteeksipyyntöjä/tekoja, se palvelisi ehkä vain itsetuntoani ja ylpeyttä.
Olen itse vastuussa elämästäni ja päätöksistäni, niillä on mentävä mitä on eteensä saanut. Kokemus on rikkaus.
Minulla jatkui edellä kuvaamasi tilanne 35 vuotta. Sadoista yrityksistäni huolimatta toinen osapuoli ei selittänyt syytä tekoihinsa, ei pyytänyt anteeksi.ei mitään.
Vihan pitkittyessä ja tehdessään tuhojaan se muuttui katkeruudeksi. Laskujeni mukaan se kesti n. 7 vuotta. " Seitsemän vuotta vihan tähden".
Totta kai se teki tuhojaan, mutta armossaan Jumala antoi minulle körttiläiset ystävät. Täällä foorumilla ja lahtelaiset. Erinäisistä keskusteluista nappasin ajatuksen sieltä toisen täältä. Väinö Malmivaaralta löytyi y k s i lause joka oli kuin suoraan ylhäältä. Menin itseeni, tein rehellistä työtä pääni sisällä. Mietin omaa osaani, omia tekojani. JA totesin että olen aivan yhtä suuri syyllinen kuin toinen osapuoli. Siitä alkoi paraneminen.
Rukousta tarvittiin paljon, se oli sitä parasta lääkettä. Jälkihoito jatkuu ...
-
...jälkihoito jatkuu meillä kaikilla...
-
Tiedän itsessäni olevan vikaa samoin kuin toisessakin osapuolessa. Kukaan ei ole täydellinen (onneksi).
Koen vihaa vanhempiani kohtaan: olen niin sanotun "sielunmurhan" uhri (Anne Suokas-Cunliffen käyttämä termi). Toisin sanoen, minua on syntymästäni asti toistuvasti traumatisoitu/kaltoinkohdeltu. En muista kaikkea, mitä olen kokenut. Se mitä lapsuudestani muistan, ei ole mukavaa. Rakastan niitä ihmisiä, jotka minua ovat toistuvasti vahingoittaneet. (Se tästä avautumisesta...)
En halua tuomita, vaan ymmärtää. Siinä olen jo edennyt jonkin matkaa... mutta viha, se jäytää. Ehkäpä, kun olen saanut koottua minääni uudelleen ja paremmin, kykenen antamaan anteeksi. Sitä haluan ja toivon, sitä kohti työskentelen... mutta tällä hetkellä se tuntuu niin kovin vaikealta.
-J
-
Tiedän itsessäni olevan vikaa samoin kuin toisessakin osapuolessa. Kukaan ei ole täydellinen (onneksi).
Koen vihaa vanhempiani kohtaan: olen niin sanotun "sielunmurhan" uhri (Anne Suokas-Cunliffen käyttämä termi). Toisin sanoen, minua on syntymästäni asti toistuvasti traumatisoitu/kaltoinkohdeltu. En muista kaikkea, mitä olen kokenut. Se mitä lapsuudestani muistan, ei ole mukavaa. Rakastan niitä ihmisiä, jotka minua ovat toistuvasti vahingoittaneet. (Se tästä avautumisesta...)
En halua tuomita, vaan ymmärtää. Siinä olen jo edennyt jonkin matkaa... mutta viha, se jäytää. Ehkäpä, kun olen saanut koottua minääni uudelleen ja paremmin, kykenen antamaan anteeksi. Sitä haluan ja toivon, sitä kohti työskentelen... mutta tällä hetkellä se tuntuu niin kovin vaikealta.
-J
Anteeksi voi aina antaa, mutta unohtaminen on usein paljon vaikeampaa.
-
Osanottoni Lepanther.
Lapsen kaltoinkohtelu ja mitätöinti on niin väärin, niin väärin :'(
koko elämänsä sitten joutuu itse paikkaamaan niitä haavoja joita
sieluun on viilletty,
ei välttämättä tahallaan, vaan "kasvatettu",
mutta ihan sama miksi,
tuhoava henkinen ja emotionaalinen vaikutus on kuitenkin tapahtunut.
En tiedä voiko antaa anteeksi,
vaikeaa ainakin jos ei edes pyydetä anteeksi,
ei myönnetä että oltaisiin mitään tehty,
päinvastoin usein puolustellaan jos millä.
Itse aina voi kyllä yrittää selittää ja yrittää ymmärtää...
Anteeksianto on prosessi...ajan kanssa pikku hiljaa...ehkä
Anteeksianto on luopumista kaikista toiveista saada parempi menneisyys.
:icon_cool:
-
Tyytyminen. Jos ei voi saada parasta, on hyvä jos voi saada huonoa parempaa. Tyytyessään myös tyyntyy, ikäänkin rauhoittuu ja vaatimuksen henki lakkaa. Silloin ainakin minulla alkavat asiat sujua oikeaan suuntaan. Sekin on ilon ja kiitoksen aihe. Elämä on opettanut.
-
Mutta vuorisaarna ei minun mie4lestä kyllä tunnu mielenterveydelle oivalliselta vaan päinvastoin. Tai sitten minä en vaan tajua sitä oikein.
Kyllä ymmärsit. Se on pahinta lakia.
-
Kyllä ymmärsit. Se on pahinta lakia.
Se on niin tiukaksi vedettyä lakia, että muuttuu evankeliumiksi.
-
On asioita, joista tiedän jonkin verran (näin haluan uskoa) teoriassa, mutta käytännössä osa niistä on ylitse pääsemättömiä. Olin aikoinani KRS:n kurssilla Parantava anteeksiantamus. Sieltä jäi mieleeni tunteista seuraavia teesejä.
* tunteet eivät ole oikeita tai vääriä
* tunteet ovat kuin junat, niitä tulee ja menee
* tunteita ei voi hallita
* olisi hyvä, jos voi hallita käyttäytymistä, johon tunteet johtavat
* tunteet on hyvä tiedostaa ja käsitellä jollain tavalla
* sisällä pidetty vihan tunne on yksi tekijä, joka johtaa masennukseen
Olen ollut 18 vuotta työkyvyttömyyseläkkeellä, aiheen vakava masennus.
Terveisin nimim. "kokemusta on"