"Lahdenperä oli jo saapunut tientaitteeseen, josta poikettiin Ylipäätä kohden, ja jossa sai kääntää selkänsä surkeudelle takanaan. Kerkesikös ihminen näissä askelissa kun oli jouduttava kirkkotiellä , ja kun pääskysetkin viirottelivat ylhäällä sinisissään ja viskelivät ilmoissa, ikäänkuin olisivat poudan pielet pideltävissä siipisuippojen kärjin, jollei tällä liukumalla niin tuolla viistämällä, vaikkei hulmivan liepeillä tavoita rajanäärtä nopeakaan, silmitteminkö sitte syöksyi korkeuksien pohjattomuuksiin vai viiltäenkö laski laveuksien liidoille, kerkesikös ihminen näin, kun oli teltin avaruutta yllä sinisten pyörryttäviltä, kisaa ympärillä ilman taakat lintujen livertämiltä ja kimalaisen kiiruilta, hään hemaa maan kamarillakin kankarten kirjavat täydet ja tieraitin nurmivat vieret, kerkesikös ja kehtasikos ihminen näillä verien vertymillä ja sydänsylkyn nuortumilla potkia hämähäkin töissä ja pötkiä riitojen seitit ristin ja rastin niinkuin olivat kinan verkot kudotut kiinteillensä naapurien nurkissa ja pääkoppien hämyisissä komeroissa. Lahdenperä aivan karisteli selkäänsä, kun nyt oli onnella käännytty, nurkkien tunkat riidankinoinensa takana ja tien piennar ruohoisen tuoreiltansa poljettavana edessä. Sunnuntaihan nyt oli ja pyhäpäivä, ja näinkös tässä virka-asioita ja haastejuoksuja tuumi, kun helisteli kiurukin ilmoissa kylän yllä niin, että surku tuli omia korvakalvoja ja paukuttelijan pientä kurkunkurua!” (Volter Kilpi: Kirkolle; 1937, s. 17-18)