Hei.
Pari vuotta sitten täällä viimeksi heiluin. Oudolta tuntuu oma silloinen kirjoitus. Ehkä olen kasvanut/kutistunut sitten niiden päivien.
Haluaisin keskustella kanssanne kutsumuksesta. Elämän mielekkyydestä tai kohdallani ehkä paremminkin sen puutteesta. Haluaisivatko ihmiset, jotka kokevat, että heillä on jokin kutsumus kertoa siitä? Tai mitä ylipäätään ajattelette ihmisen työstä maan päällä.
Tuntuu, että Jumala on unohtanut minut vuosikausiksi tähän paikkaansa maailmassa odottavien jonoon. En oikein ymmärrä, miksi minua pidetään maan päällä. Omaksi ilokseni se ei ainakaan taida olla.
(Ahdistuneisuus muuten suojaa kätevästi hedonistisilta elämänarvoilta. Kukaan, jonka arkipäivään kuuluu kärsimys ja epätoivo, ei voi narahtaa luulemaan, että elämän tarkoitus on aistinautinnoissa!)
Mietin näin: pitäisi olla joko rauhallinen tai motivoitunut. Luottavainen tai kutsuttu. Pitäisi joko kyetä olemaan heittäytymättä kärsimyksensä vietäväksi ja säilyttää siten oma, yksityinen mielekkyyden kokemuksensa. Tai sitten pitäisi osata nähdä itsensä ja kärsimyksensä osana suurempaa kokonaisuutta tai tarkoitusta.
Uskon, että elämä olisi paitsi antoisampaa myös helpompi kestää, jos kokisi tekevänsä jotakin tehtävää maan päällä. Aina, kun olen paremmalla mielellä, haluaisin toimia, ja usein olen rukoillut itselleni kutsumusta, mielekästä paikkaa maailmassa. Kutsumus toisi elämään jatkuvuutta, jota oma tunne-elämä ei tarjoa.
En tiedä, voiko Jumalalle laittaa työhakemuksen, mutta jos voi, haluaisin kertoa, että myös paskahommat käy, sillä aikamoista paskan lapiointiahan tämä elo on muutenkin.
PS. Luultavasti huomenna saan kutsun rakentaa valtavan paatin ja kerätä siihen erilaisia eläimiä ja kadun katkerasti, että olen mennyt sanomaan yhtään mitään...
