Hedbergin Uskon-Oppi Autuuteen

[Olli V]

Näin e-teologina, eli kristinuskon amatöörinä, ulkopiirin jäsenenä, herännäisyyden eetos jotenkin luonnostaan poikkeaa evankelisuuden eetoksesta - vähän kuten Siionin Virret poikkeavat Siionin Kanteleesta. Miten sitten sävelkulut saisi teologian kielelle? Ne kai ovat kirkon silmissä ei-opillisia, toisarvoisia, jopa merkityksettömiä.

Taitaa olla ne päivät taakse jäänyttä elämää, kun oli vielä Teologeja, jotka olivat kristinuskon ammattilaisia. Toveriamatöörinä olen samaa mieltä siinä, että jollakin tapaa erilainen eetos tai mentaliteetti näissä kahdessa liikkeessä on, ja se ei välttämättä ole ensisijassa opillista alkuperää. Mitä sävelkulkuihin tulee, mielestäni niitä ei voi eikä saa muuttaa teologian kielelle. Mistä ei voi puhua, siitä on veisattava! Mielestäni tämä on kirkossammekin ymmärretty kohtalaisen hyvin. Itselleni esimerkiksi jumalanpalvelusliturgia on valtavan tärkeää. Toki esim. ortodoksit ovat tässä vielä valveentuneempia.

[Olli V]

Silti on mahdollista, että joku tuntee tarvetta "kyntää syvemmältä". Se ei ole välttämätöntä, mutta joitakuita kuljetetaan hyvinkin syvässä synnintunnossa. Minä olen tämmöinen vanhoillinen taikka "vanhapietistinen" herännäinen, koska minä uskon että se ei aina ole saatana joka vie synnintuntoon, vaan että Jumalallakin on siinä ehkä tarkoituksensa.

Luulen kuitenkin, että vanhalla herännäisyydellä oli jonkinmoinen erityisosaaminen näiden synnintuntoon heränneiden hoivaamisessa. Pitäisin hyvänä että kaiken aikaa muutama prosentti kirkon työntekijöistä ja maallikkopuhujista olisi sellaisia, jotka kykenisivät ymmärtämään tällaista synnintuntoa ja joskus käsittelisivät sitä myös puheissa. Vanha herännäiskirjallisuus voi olla siinä avuksi.

Tiedätkö Tuukka, toisinaan törmää ihmisiin, joita olisi helpompi kuvitella elämään johonkin toiseen aikaan ja paikkaan. Jos et pahastu, niin voisin helposti kuvitella Sinut 1840-luvun nuoreksi ylioppilaaksi, joka Hämeestä saapuu Aleksanterin Yliopistoon, viihtyy aikansa pietistipiireissä, ahmii postilloita sekä hartauskirjoja ja kohottaa totilaseja toverillisessa hengessä - mutta vain Kiusaajaa härnätäkseen! Tämä siis kohteliaisuutena, koska kunnioitan aidosti otettasi uskontoomme.  

Ymmärrän hyvin, että kirkkomme tämänhetkinen ilmasto ei aivan viimeisen päälle hyvin kosketa hengellisiä tarpeitasi. Ihan mielenkiinnosta kysyn, oletko ollut tekemisissä rukoilevaisten kanssa? Itselleni rukoilevaisuus on tuttu lähinnä historian lehdiltä, mutta sen perusteella jäi sellainen vaikutelma, että erot herännäisyyteen olivat lähinnä (mentaali)maantieteellisiä. Taitaa tosin sekin liike olla jakaantumassa/jakaantunut.

Mitä vanhaan herännäiskirjallisuuteen tulee, niin siitä löytää kyllä ravintoa, vaikka Jumala ei olisikaan (vielä) erityisen syvää synnintuntoa herättänyt. Sisäisyys ja syvyys ovat joka tapauksessa ainakin minulle luovuttamattomia päämääriä hengellisyydessä, tosin se näyttäytyy ehkä enemmän omana mitättömyytenä ja Jumalan suuruutena, kuin synninhätänä. Mutta kuten Tuukkakin ilmaisi, erilaisia olemme me ihmiset. Tosin en epäile hetkeäkään, etteikö oma suhteeni uskoon tulisi muuttumaan vielä monesti ja rajusti!

Onneksi Jumala on yksi ja liikeemme sama: kristinusko.

[vasenkätinen]

Tuukka:
"Silti on mahdollista, että joku tuntee tarvetta "kyntää syvemmältä". Se ei ole välttämätöntä, mutta joitakuita kuljetetaan hyvinkin syvässä synnintunnossa. Minä olen tämmöinen vanhoillinen taikka "vanhapietistinen" herännäinen, koska minä uskon että se ei aina ole saatana joka vie synnintuntoon, vaan että Jumalallakin on siinä ehkä tarkoituksensa"


Elämään kuuluu ahdistus, ilo, terveys, sairaus. En ajattele itseäni vanhoilliseksi enkä vanhapietistiseksi. En kuitenkaan ajattele että omat kärsimykseni olisivat saatanan työtä. Jumalan vasemman käden, kuka tietää, salattu kun on. Termi saatana ei oikein sovi minun uskonnolliseen kielenkäyttööni.

Pohjalla minulla on ollut vain hätääntynyt rukous. Pohjalta olen päässyt, toistaiseksi, ja näen kyllä oman uskonnollisuuteni uudessa valossa. Minulle on hieman vierasta puhua näistä kokemuksista termein, jotka koen päässäni jotenkin väärällä tavalla liian kuormitetuiksi, kuten vanhapietismi, armojärjestys, synnintunto.

Koen kyllä että näilläkin termeillä puhuminen olisi mahdollista, mutta ne ovat minun päässäni liian latautuneita tietynlaiseen kirkon kuonaan, kuten seksuaalisuuteen liittyvään häpeään, eli ns turhaan ahdistukseen. "Helpompia" termejä minulle ovat esimerkiksi rikkoutuminen, kipu, rukous, armo, toivo. Todella paljon ravitsevampaa minun on myös katsella ikonia tai ristiä, kuunnella vaikkapa Arvo Pärtiä kuin kuunnella jonkun rovastin (vertauskuvallisesti, monet vielä opiskelijatkin tuntuvat olevan rovasteja) saarnan vanhapietististä tms. retoriikkaa.

[Pena]

Saatana on Jumalan kahlekoira, jonka toimena on pelotella niitä, joihin ei lempeämpi saarna tehoa. Jos haluaa ajatella oikeudenkäynnin sanoin, saatana hoitaa yleisen syyttäjän virkaa. Itseään työllistääkseen mokoma ensin yllyttää rikoksiin. Koulun pihalla tämä toimii niin, että ensin ilkutaan, ettet varmaan uskalla heittää lumipalloa reksin ikkunaan ja sitten kannellaan, että opettaja, opettaja, tuo sen teki.

[llwyd]

Näin e-teologina, eli kristinuskon amatöörinä, ulkopiirin jäsenenä, herännäisyyden eetos jotenkin luonnostaan poikkeaa evankelisuuden eetoksesta - vähän kuten Siionin Virret poikkeavat Siionin Kanteleesta. Miten sitten sävelkulut saisi teologian kielelle? Ne kai ovat kirkon silmissä ei-opillisia, toisarvoisia, jopa merkityksettömiä.

Taitaa olla ne päivät taakse jäänyttä elämää, kun oli vielä Teologeja, jotka olivat kristinuskon ammattilaisia. Toveriamatöörinä olen samaa mieltä siinä, että jollakin tapaa erilainen eetos tai mentaliteetti näissä kahdessa liikkeessä on, ja se ei välttämättä ole ensisijassa opillista alkuperää. Mitä sävelkulkuihin tulee, mielestäni niitä ei voi eikä saa muuttaa teologian kielelle. Mistä ei voi puhua, siitä on veisattava! Mielestäni tämä on kirkossammekin ymmärretty kohtalaisen hyvin. Itselleni esimerkiksi jumalanpalvelusliturgia on valtavan tärkeää. Toki esim. ortodoksit ovat tässä vielä valveentuneempia.

Myönnän että minulla on jokin sokea kohta juuri teologiaa kohtaan, johtuneekohan siitä että pojasta toivottiin pappia sukuun... Mutta vähän kuten modernista kirjallisuudentutkimuksesta paistaa täysin suhteeton epäkirjallisuus, kielenvastaisuus, niin teologia tuntuu olevan joko ei-kiinnostavaa konservatiivista dogmaa ja valtapyrkimystä tai sitten jokin aatehistorian kapea erikoisalue. Kun kuitenkin puhutaan Jumalasta niin puhutaan - mielestäni -  rajattomista näyistä, hullusta ikävästä, ja ellei se paista kielestä ja ajattelusta niin missä järkevässä mielessä teologiassa käsitellään Jumalan ja ihmisen suhteita, eikä ihmisen omavaltaisia oppi- ja valtajärjestelmiä? Ehkä on väärin peräänkuuluttaa mystiikkaa ja intohimoa oppijärjestelmästä, mutta en vain ymmärrä mitä olennaista tekemistä muodollisilla oppijärjestelmillä on Jumalan kanssa. Puhuuko Jumala meille teologian kieltä, puhummeko me hänelle teologian kieltä?

[Pena]

Ortodoksisen kirkon teologia on ymmärtääkseni suurelta osalta muodoltaan jumalanpalvelustekstejä, rukouksia ja veisuita. Miten olisi, jos pro gradujen ja lisenssiaattitöiden ynnä muiden yhteenvedot vaadittaisiin litanian muodossa?

[llwyd]

Ortodoksisen kirkon teologia on ymmärtääkseni suurelta osalta muodoltaan jumalanpalvelustekstejä, rukouksia ja veisuita. Miten olisi, jos pro gradujen ja lisenssiaattitöiden ynnä muiden yhteenvedot vaadittaisiin litanian muodossa?

Minä olisin aikoinani halunnut kaunokirjallisen luvun historian graduuni... Ajattelin sitten että parempi etten edes ehdota professorille, olisi epäilemättä ollut aika kivinen maaperä. Sama kritiikki siis kyllä pätee historiantutkimukseenkin, joka saa ihmiskunnan vaiheista aikaan värittömän, dokumenttipitoisen ja rationaalisen tarinan.

[juhani]

Teologia on rationaalista metodien hallintaa. Uskonto on irrationaalista. Joskus hieman rasittavaakin itsetehostuksen kahleessa. Usko on sitä mitä ei ymmärretä. Mitä minä voisin sanoa?  :-?

[Kauhanen T]

(Ollille vastasin yksityisellä viestillä.)

Todella paljon ravitsevampaa minun on myös katsella ikonia tai ristiä, kuunnella vaikkapa Arvo Pärtiä kuin kuunnella jonkun rovastin (vertauskuvallisesti, monet vielä opiskelijatkin tuntuvat olevan rovasteja) saarnan vanhapietististä tms. retoriikkaa.

Retoriikka on ehkä asia erikseen... kaikki puhe on retoriikkaa, mutta tuskin mikään puhe on pelkkää retoriikkaa. Puhuisin puhetapojen eroista. Minuakin harmittaa että jotkut käsitteet ovat latautuneet väärällä tavalla. Mutta siitä ei kai pääse eroon muuten kuin käyttämällä niitä "oikein".

Evankelisiin ja herännäisiin tämä liittyy taas sillä tavalla, että (niinkuin aiemmin muut ovat todenneet) osa eroista selittyy erilaisella tavalla puhua jokseenkin samoista asioista. Yksi askel matkalla toisten kristittyjen aitoon ymmärtämiseen lienee, että opettelee joitain hänen keskeisiä käsitteitään. Pyytää vaikka tarkennusta jos ei muuten ymmärrä.

Pahin este aidolle ymmärtämiselle on, että kun itse on varannut käsitteen "X" tarkoittamaan tiettyä asiaa ja sisältämään tietyt lataukset, luulee toisen liikkeen edustajan tarkoittavan samoja asioita kun hän mainitsee "X:n". Huonoin ratkaisu on mielestäni siivota puhetavasta sellaiset ilmaisut, jotka voidaan käsittää väärin.

[juhani]

Käsite "usko" merkitsee esimerkiksi evankeliselle aivan toisenlaista ajatusta kuin körttiläiselle. :lol:

[dnasukil]

Kun näin pohjoissuomalaisena tutustumisen vähäisyys hedbergiläisyyteen ei anna oikeuksia eroavaisuuksien ruotimiseen, tyhmyydessäni eroavaisuuksista herännäisyyden ja hedbergiläisyyden välillä keskustelua, tai pikemminkin niiden painottamista, pidän pintakuohuna kun yhdenmukaisuuden etsimisen tärkeyttä tulisi arvostaa. Jopa inhimilisiin radollisuuksiin meneviä Paavon ja Hedbergin välillä tapahtuneita tulkintoja uskosta on turha kertailla, kun kuitenkin päämäärä molemmilla oli yhteinen.
  Itse olen jo äitini rinnoista imenyt körttiläisyyden ihannoiman ikävän ihmistä suuremman perään. Tämän raadollisuuttaan surevan joukon keskeltäkin Hän jostain kumman syystä on keksinyt minutkin ja herätellyt näkemään ja kokemaan valon ruskotusta, joka tämän utuisen maailman rantamaisemista kaikesta huolimatta heijastelee.
  Olen ymmärtänyt, että molemmissa hengenliikkeissä vilpittömästi pyritään tämän Valon paljastamaan syyllisyytensä tunnustamisen ilmapiiriin ja Armon osallisuuteen. -"Että he yhtä olisivat", -muistuu usein mieliin,kun huomaa rajoille aitatolppia pystytettävän.

[Felix]

ennenkuin aloitan asian ytimen: Korostan tarkoitus ei ole mustata ketään eikä kenenkään vakaumusta vähätellä, mutta tahdon kumminkin sanoa oman mieleni joka minua ahdistaa:

Miksi SLEY:n puolelta minut on leimattu jumalattomaksi, kun en korosta oppia, uskallan epäillä armoa enkä ole sellainen armosta hyppivä ja kun vielä  hyväksyn naispappeuden.

Tämä SLEY:n sisällä oleva nk opillinen siipi tuntuu todella ikävälle ja ahdistaa, jollain tapaa nk erotellaan uskovaiset ei uskovaisiksi jos on toistamieltä mitä heillä.

Itse en ole SLEY:n jäsen, koska tunnustan olevani körttiläinen. Minulla on paljon tuttavia siinä liikkessä on ja olen huomannut että heillä on todella tarkkaa opillista vääntöä.

Olen yrittänyt sanoa heille että onko SLEY:n jokapaikkaan tungettava se ajatus että heillä on se puhdasoppisuus ja ainoa aitoa evankeliumia julistava oppi- en ole saanut vastausta.

[Pena]

Koulussa opetettiin, että evankeliset luottavat iloisesti Jumalan armoon ja Jeesuksen pelastustyöhön. Valitettavasti nykyisin heistä saa ihan toisen kuvan. Ainakin julkisuudessa esiintyessään he tuntuvat hermostuneesti takertuvan oikeaan oppiinsa ja virkakäsitykseensä. Sen verran olen penkonut Lutherin valittuja teoksia, että näyttää äijä itsekin olevan pahasti vääräoppinen SLEY:n fariseusten mielestä.

[juhani]

niin on

[tosikkoko]

ehkä tähän vanhaan ketjuun sopii tämä:
http://sley.fi/tiedote/11103/paavo-ruotsalaiselle-pahinta-oli-vaara-varmuus-hedbergille-vaara-epavarmuus

"....Ruotsalaisen mielestä pelastumiskysymyksessä pahinta oli väärä varmuus, Hedbergin mielestä väärä epävarmuus...."

"...sekä Hedbergin että Ruotsalaisen tavoite oli sama: ihmisen vapauttaminen lain vaatimuksista elävään uskoon, sielun lepoon ja rauhaan. Jos Simojoen tavoin Ruotsalaisen katsotaan pitäneen uskoa omistavana uskona, eikä ikävöintinä, herännäisjohtaja ja evankelisen liikkeen isä voidaan nähdä samassa veneessä..."

Hyvin tiivistetty, pienistä eroista/tulkinnoista lähti evankelisuus ja herännäisyys aikoinaan omille poluillensa. Muistaakseni Olavi Kareksen jossain kirjassa oli kommentti, jotta jos Hedberg olisi aikoinaan lähtenyt heti itse tapaamaan Paavoa, eikä olisi lähettänyt "vain" jotain "oppipoikaansa", niin asiat olisivat saattaneet saada paremman käänteen.

Mutta näillä mennään, moninaisuus on rikkautta, jokaiselle jotakin.