No jopas; Olli on selvitellyt ajatuksiaan jo puoli seitsemästä lähtien, pitkä lenkki!
Mutta tuo ajatus yhteispelistä (liberaali)evankelisten kanssa ei ole huono ollenkaan, sitäpaitsi omaan nuoruuteni muistoihin kuuluu mm. juhannustapahtumat pohjanmaalla, järjestäjinä H-Y:n ja Sleyn nuorisotyö.
Jokin muuttui sitten 80-luvulle tultaessa.
Tökkäsin tossuni hankeen, joka paljastui allikoksi. Mitään siitä rätnäämisestäkään sitten tullut sukat loskassa...
80-luvulla syntyi ainakin paljon rumia lapsia ja huonoa musiikkia, että selittäisikö se tämänkin? Mainio homma kuitenkin, että aikanaan on ollut yhteistoimintaa! Nyt kun nuo ortodoksisuhteet ovat elvytyksessä, niin samaan hikeenhän sitä voisi viritellä muutakin ekumeenisessa hengessä. Selkiyttäisi ainakin itseymmärrystämme ja voisi tarjota yllättäviäkin uusia näköaloja.
Ehkä kuitenkin loskasta huolimatta yritän naputella haparoiden jotain siitä, miksi tuo Paavon ja Hedbergin dueli ampuu kohdallani hieman maalista ohi:
Meillähän on meneillään järjestysnumeroltaan toinen liittouskonto. Tästä näkövinkkelistä katsottuna tuntuu siltä, että liian paljon korostamme niitä seikkoja, jotka erottavat ihmisen Jumalasta. Tämä on sitä syntiä. Eikö voisi ajatella positiivisesti ja korostaa juuri tuota yhteyttä eikä sen puutetta? Tässä mielestäni Hedberg tuntuu onnistuvan Paavoa paremmin. Tokihan synnintunto on keskeinen elementti uskonnossamme, mutta on myös kysyttävä, jääkö sen varjoon jotain elävää tuottavampaa?
Toisinaan kuulee seurapuheita, joissa suurin piirtein kielletään minkään sorttinen hyvien tekojen yrittäminen, koska silloin ihminen ylpistyy ja lankeaa omavanhurskauteen. Sama asenne elää myös huumorin tasolla: "Yrittääkö kaveri päästä teoilla taivaaseen?" Puhtaan evankeliumin kylmiltään nielaiseminen uhkaa myös johtaa melko passiiviseen elämänasenteeseen. Tähän luterilaisen ortodoksiankin tuntemaan ongelmaan pietismi käsittääkseni pyrki vastaamaan. Itse evankeliumin äärellä, armopuuron ympäröimänä varttuneena en ole ikinä osannut edes kuvitella tekoa, jolla voisin jotenkin pätevöityä Kaikkivaltiaan kasvojen edessä. Sitä vastoin usein kynnys tehdä hyvää on noussut korkeammaksi yllä kuvatun saarnatyylin takia. Toivon totisesti, että olen perverssin ongelmani kanssa yksin!
Kanssatalonpoikiensa hengenelämästä huolta kantanut Paavo on mielestäni oikeassa siinä, että evankeliumin kuulemisen lisäksi tarvitaan vielä jotakin muuta, ennen kuin tuo kuultu Sana muuttu eläväksi uskoksi. Koska sielun pelastus oli elämän ehdoton päämäärä, ei oman kunnian tähden kootut teot olleet minkään arvoisia, koska pelastukseen niillä ei ollut osaa eikä arpaa. Oli ikävöitävä Kristuksen sisällisen tunnon perään, mitä se sitten tarkoittikaan. Ainakin se kuuluu puuttuneen.
Itse olen taipuvainen kuitenkin ajattelemaan eskatologian jo tässä maailmassa olevaksi realiteetiksi; ei tarvitse kuin avata televisio tietääkseen että ainakin helvetti on totisinta totta tässä ja nyt! Yhteys Jumalaan, elämän lähteeseen ja itse elämään, on pelastusta kadotuksesta jo tässä elämässä. Perinteinen 'synti on sydämen eroa Jumalasta' toimii mielestäni koko lailla hyvin tässä jana-ajattelussa. Kristillinen elämä on kaipuuta ja kulkua kohti lopullista ja täydellistä jumalayhteyttä, mutta 'armon vilauksia' tuosta tulevasta on mahdollista kokea jo ennen perille pääsyä. Paavo: 'Hurja minä olisin jos kaupungin kahvetta joisin, ennen kuin sinne tullunna olen.' Voisin lisätä, että hyvänä päivänä sitä kahvin hajua sentään jo pääsee nuuhkimaan!
Mitä hyviin tekoihin tulee, haluaisin nähdä ne Jumalan ja Kristuksen seurakunnan muodostaman liiton yhteisenä työnä. (Tällainen synergiateologia on muutenkin sympaattisa ja ylkä-virret aivan ohittamattomia!) Paavo: 'Muut kerskaa pyhyydellää, minä kerskaan pahuudella.' Jos kerskata pitää, itse kerskaisin kernaimmin Kristuksen pyhyydellä, en kenenkään synneillä. Paavon ajatus on sinänsä hyvä ja arjessa kiinni, mutta sen perään on kysyttävä, mitä synneillä kerskailusta seuraa? Jos ne lähentävät Kristukseen niin hyvä. Toivoa myös sopii, että Kristuksen läheisyys näkyy hyvinä tekoina elämässä. Eikö silloin olisi aika kerskata Kristuksen pyhyydellä ja iloita? Jos taas omissa liemissään piehtarointi johtaa siihen itseensä ja lähimmäisten unohtamiseen, voi sen merkityksen kyseenalaistaa.
Mitä Tuukan retoriseen positiontunnustuskehotteeseen tulee, niin jos joku näistä jaaritteluistani selvän ottaa, niin kertokoon minullekin. Sellainen kutina ehkä itselle jäi, että periaatteessa olen Paavon suuntaan kallellani, mutta näen kuitenkin tietyt asiat eri tavoin - tai lähestyn niitä erilaisin käsittein ja eri suunnasta. Varmasti myös konkreettisia erojakin löytyy. Tässä nyt kuitenkin pyrin hieman problematisoimaan Paavon ajatuksia. Toisaalta Paavon ajattelu on enemmän sielunhoidollista kuin opillista. Varmasti hyvää lukemistoa ahdistuksen hetkellä. Oma elämä tuppaa vain olemaan kuitenkin perusonnellista! Silloin minulle ensisijainen kysymys on tuon hyvän jakaminen, ei synnintunnon perään haikailu. (Toisaalta tuppaavat seuraamaan toisiaan, ponnistelut ja synnintunto!)
Toivon, etten selitellyt asioita liian paljon aiheen vierestä ja kautta rantain.
