Armollisuus itseä ja lähimmäistä kohtaan

[vn]

Löytyisikö tästä jutun juurta?

[mt]

Armollisuus itseä ja lähimmäistä kohtaan

Ensiksi mainittu on monelle vaikeaa ja yrityksestäkin voi seurata huono omatunto. Silti se olisi monessa tilanteessa tervehtymisen edellytys.

Mutta missä suhteessa nämä ovat toisiinsa? Onko toinen joskus toisen edellytys?

Mt

[vn]

Jotenkin ajattelen ettei tuo ole mitenkään yksinkertainen asia ja itsestäänselvyys.
Voin heittää kysymyksiä ilmaan suhtautumisesta itseeni ja lähimmäisiini.
Toivottavasti ei olisi vihaa ja halveksuntaa, mieluummin hyväksymistä ja rakkautta...
Olenko taipuvainen käyttämään aikani jonkun tietyn kaavan, ohjelman, aikataulun mukaisesti...
Onko mulla selkeä luettelo mitä minun pitäisi tehdä ja tieto ja käsitys siitä millä tavalla...
Onko lepohetken ja rauhoittumisen etsiminen suorittamista, aikataulutettua...
Kysyn, asetanko itselleni vaatimuksia liikaa?
Osaanko olla itselleni armollinen? Tiedostanko että väsyn, epäonnistun, en täytä mittaa, en jaksa...
Voiko armollisuus johtaa flegmaattisuuteen, laiskuuteen, välinpitämättömyyteen...

Kysymyksiä heittelen...vastausta vailla...

[Riitta-mummi]

Se mikä sopii minulle, ei ehkä sovikaan sinulle. Minulle ei kaavojen asettelu eikä aikatauluttaminen ole ominaista. Vapaus ja impulsiivisuus sen sijaan kyllä.
Ja kaikki käy minulla h i t a a s t i, paitsi kiukustuminen. En saa anteeksiantoakaan helposti  s u o r i t e t u k s i , niimpä annan ajan, ja  rukouksissa Jumalan, hoitaa. Omat mokani saan helpommin anteeksi ( tietysti) mutta loukkaantumisen tai vastenmielisyyden poispyyhkiytyminen vie aikaa.
Viime aikoina on käynyt ominaiseksi että näen selkeähkön unen jossa käydään tapahtuneita läpi, näen omat virheeni, jotka herätessä, joskus unessakin jätän rukouksessa hoitoon. Tämä toimii minulla.
Ajatusten pakottaminen johonkin suuntaan ei tuo tulosta.  Iltarukous ja etenkin ehtoollispöydässä asiointi toimii omia ajatuksia paremmin.

Sitten on  u s k o , että Jeesuksen veressä ovat kaikki synnit anteeksi.


Älkää mistään murehtiko...

[vn]

Jeps..joo...jatkan tässä pohdiskeluani...en tiedä onko sitten hyvästä vai pahasta...
mutta olen oppinut jo ajat sitten sen että olkoon sitten hyvä mieli tai paha mieli...
niin kirjoittaminen tekee hyvää
Aikoinaan työelämässä..ja kun olen tällainen numeroiden pyörittäjä enemmän kuin humanisti...
olen tottunut ylläpitämään kalenteria...nimenomaan ylläpitämään!!!  ...kirjaan sinne kaikkia menoja...ja kirjaan
sinne kaikenlaisia suunnitelmia...toiveitakin...haaveita en sentään...
Arvatkaas kuinka monta prosenttia kalenterimerkinnöistäni vuosien varrella on toteutunut??? (en ole laskenut...
mieluummin täytän sudokuja)
Jotkut kalenterimerkinnöistäni toteutuu 100 %:sti ja oikeaan aikaan, en myöhästy...
Tällaisia ovat esim. taloyhtiöiden kokoukset, verkatehtaan konsertit, bluesristeilyt (tosin v. 2013 jäi väliin),
kuoroharkat, messut, valitsemani srk:n tilaisuudet, körttiveisuut, sukujuhlat...
Jotkut...tai siis...95 % ...kalenterimerkinnöistäni ei toteudu koskaan suunnitellusti ja ajallaan...
Tällaisia ovat esim. kirjojen lukemisen aloittaminen ja mato-ongelle meno...

Mitä tästä opimme...ainakin sen että kalenterimerkintöjen ylläpito pitäisi lopettaa

[vn]

Armollisuutta itseäni kohtaan joudun kyllä pienellä paikalla ollen miettimään...
Selkeästi tiedän että vuosikymmenten varrella olen ollut "liian kiltti", olen lähtenyt liian helposti siihen
mihin on pyydetty...
Nyt ikä alkaa painaa..vauhti hiljenee..haluan ajatella enemmän itseäni...mitä haluan...mistä iloitsen...
Aikanaan muutto pois kotiseudulta teki hyvää...irtauduin luottamushommista yms. "velvollisuuksista"...
Pääsin tuntemattomuuteen...uuteen...vapauteen...
Potkut työpaikastani on mulle osoittautunut monessa suhteessa onnenpotkuksi!!!
Kotiseutuni ympäristö on muuttunut kiireisestä työympäristöstä...levon, hiljentymisen ja virkistyksen paikaksi..
Olen kokenut että elämääni kahlitseva kiireinen oravanpyörä on muuttunut levollisemmaksi, rauhallisemmaksi,
yllätyksellisemmäksi, spontaanisemmaksi..

[vn]

Laitan tuollaisen linkin, liikuntapainotteinen...mutta hyviä ajatuksia.

http://www.huippukuntoon.fi/mieli/ole-armollinen-itsellesi

[Mirjami]

Näkisin niin, että Jumala antaa meille tässäkin asiassa juuri sopivasti "vitsaa ja sauvaa". Eli jos uskonkilvoitus lähtee nöyryydestä ja Jumalan tahdon kuuntelemisesta, se juuri luo sen turvallisen puitteen millä polulla kulkea. Kun Sanassa sanotaan, että rakastaa itseä ja myös lähimmäisiä, musta se menee niinpäin, että kun saa kokea Jumalan armoa ja rakkautta itseään kohtaan, niin siinä ikäänkuin Pyhä Henki vaikuttaa siten, että kun kokee olevansa armahdettu, niin omat teotkin muuttuvat rakastaviksi . Ei ole syytä tuomita armottomasti toisia. Sitä hyvää, mitä itselleen on saanut lahjaksi haluaa jakaa. Uskon kuitekin, että siinä vaiheessa kun tai jos tiedostaa tekevänsä hyvää tai olevansa armollinen toisia kohtaan, se menee pikemminkin ansion puolelle, eikä näin ollen tapahdu sitä Raamattuun pohjautuvaa vertausta... ettei toinen käsi tiedä mitä toinen tekee.

Itselläni armottomuuteen liittyy häpeää itsestäni tai teoistani. Häpeä on vaikea tunne. Se on oikeastaan niin häpeällinen asia, ettei siitä voi edes puhua. Tämän kanssa kamppailen usein. En sitten tiedä juontaako se lapsuudesta tai kasvatuksesta. Oli miten oli, näiden tunteiden kanssa on elettävä. Lohdutuksena kuitenkin on rukous, pyrkimys yhteyteen Jumalan, Isän kanssa, joka tietää kaikki puutteeni ja virheeni.

[Mansipaani]

Mitä tutummaksi omat takut tulee, sitä helpompi on hyväksyä muiden takkuja. Itsetuntemus ja itseymmärrys lisää itsehyväksyntää ja toisten hyväksyntää. Kasvuprosessi jatkuu iänkaiken ja luultavasti kasvukivut kuuluvat asiaan myös jatkossa.

[vn]

Mulla on luultavasti sellainen piirre että näen itsessäni paljon puutteita ja virheitä...mutta en niinkään toisissa.
Jotenkin koen että muiden virheet ja puutteet ei haittaa ollenkaan sillä tavalla kuin samat asiat itsessäni.
Omat töppäilyt jotenkin ylikorostuu, en pysty helposti armahtamaan itseäni, antamaan anteeksi itselleni.
Häpeä on minulla aikamoinen ongelma, välillä tuntuu että pitäisi vajota maan alle.
Yksi ongelma on se että lapsuudessani ei oikein opetettu itsensä hyväksymistä, puhumattakaan itsensä
rakastamisesta. Ennemminkin opetettiin olemaan hiljaa ja sivussa, ettei vaan ollut toisille häiriöksi.
Ehkä jälki niistä on polkuuni jäänyt.

[Pyryharakka]

Mitä tutummaksi omat takut tulee, sitä helpompi on hyväksyä muiden takkuja. Itsetuntemus ja itseymmärrys lisää itsehyväksyntää ja toisten hyväksyntää. Kasvuprosessi jatkuu iänkaiken ja luultavasti kasvukivut kuuluvat asiaan myös jatkossa.

Täysin samaa mieltä.

[vn]

Jos armollisuutta itseä ja lähimmäistä kohtaan puuttuu,
elämä voi olla raskasta ja armotonta, toivon ja uskon ja luottamuksen näköala peittyy sumuun...
toivottavasti ei ihan kyynisyys...
Hiljaa vaieten törmäsin oheiseen artikkeliin.

http://www.hyvejohtajuus.fi/11954/kuinka-ilo-katoaa-elamasta-kyynisyyden-lapileikkaus-2/

[Lothar]

Armollisuutta itselle ja muille. Ja tosiaan, lopulta luottamus Hänen armoonsa on paras lohtumme.
Eikö tämä armo ole aivan körttien ydinsanomaa?

[vn]

Joo, näin tietysti on, elämämme peruskysymyksiä, ja armohan on ylipäätään edellytys/perusta/lähtökohta
yhteyteemme Jumalan kanssa.
Olen miettinyt tätä armollisuus-asiaa jotenkin pienemmässä mittakaavassa/mitä "käytännössä"...jos sitä
yleensä pystyy pohtimaan.
Suhteeni lähimmäisiini olisi hyvä olla armollinen, hyväksyvä, sovinnollinen, rakkaudellinen, empaattinen...
Elämämme peruskysymyksistä voimme/saamme keskustella toisten kanssa, voimme kuunnella, voimme rukoilla...
mutta jokainen kohtaamme Jumalan yksin...emme voi pelastaa toista...emme voi tuomita toista.
Mikä on "oikeaa" armollisuutta itseäni kohtaan? Miten tunnen/koen itseni? Mitä sallin/vaadin itseltäni?
Jos olen laintäyttäjä, orjallinen, kiltti juoksupoika, toisten mieliksi eläjä....enemmän armollisuutta!!
Jos olen laiska, saamaton, vetelys, toisten passattava...vähemmän armollisuutta, itseä niskasta kiinni!!

[Pena]

Onko sorrettua lähimmäistä kohtaan armollista käydä armottomasti sortajan kimppuun?