Körttifoorumi
Keskustelu => Seuratupa => Aiheen aloitti: vn - 07.09.13 - klo:20:13
-
Löytyisikö tästä jutun juurta?
-
Armollisuus itseä ja lähimmäistä kohtaan
Ensiksi mainittu on monelle vaikeaa ja yrityksestäkin voi seurata huono omatunto. Silti se olisi monessa tilanteessa tervehtymisen edellytys.
Mutta missä suhteessa nämä ovat toisiinsa? Onko toinen joskus toisen edellytys?
Mt
-
Jotenkin ajattelen ettei tuo ole mitenkään yksinkertainen asia ja itsestäänselvyys.
Voin heittää kysymyksiä ilmaan suhtautumisesta itseeni ja lähimmäisiini.
Toivottavasti ei olisi vihaa ja halveksuntaa, mieluummin hyväksymistä ja rakkautta...
Olenko taipuvainen käyttämään aikani jonkun tietyn kaavan, ohjelman, aikataulun mukaisesti...
Onko mulla selkeä luettelo mitä minun pitäisi tehdä ja tieto ja käsitys siitä millä tavalla...
Onko lepohetken ja rauhoittumisen etsiminen suorittamista, aikataulutettua...
Kysyn, asetanko itselleni vaatimuksia liikaa?
Osaanko olla itselleni armollinen? Tiedostanko että väsyn, epäonnistun, en täytä mittaa, en jaksa...
Voiko armollisuus johtaa flegmaattisuuteen, laiskuuteen, välinpitämättömyyteen...
Kysymyksiä heittelen...vastausta vailla...
-
Se mikä sopii minulle, ei ehkä sovikaan sinulle. Minulle ei kaavojen asettelu eikä aikatauluttaminen ole ominaista. Vapaus ja impulsiivisuus sen sijaan kyllä.
Ja kaikki käy minulla h i t a a s t i, paitsi kiukustuminen. En saa anteeksiantoakaan helposti s u o r i t e t u k s i , niimpä annan ajan, ja rukouksissa Jumalan, hoitaa. Omat mokani saan helpommin anteeksi ( tietysti) mutta loukkaantumisen tai vastenmielisyyden poispyyhkiytyminen vie aikaa.
Viime aikoina on käynyt ominaiseksi että näen selkeähkön unen jossa käydään tapahtuneita läpi, näen omat virheeni, jotka herätessä, joskus unessakin jätän rukouksessa hoitoon. Tämä toimii minulla.
Ajatusten pakottaminen johonkin suuntaan ei tuo tulosta. Iltarukous ja etenkin ehtoollispöydässä asiointi toimii omia ajatuksia paremmin.
Sitten on u s k o , että Jeesuksen veressä ovat kaikki synnit anteeksi.
Älkää mistään murehtiko...
-
Jeps..joo...jatkan tässä pohdiskeluani...en tiedä onko sitten hyvästä vai pahasta...
mutta olen oppinut jo ajat sitten sen että olkoon sitten hyvä mieli tai paha mieli...
niin kirjoittaminen tekee hyvää :023:
Aikoinaan työelämässä..ja kun olen tällainen numeroiden pyörittäjä enemmän kuin humanisti...
olen tottunut ylläpitämään kalenteria...nimenomaan ylläpitämään!!! ...kirjaan sinne kaikkia menoja...ja kirjaan
sinne kaikenlaisia suunnitelmia...toiveitakin...haaveita en sentään...
Arvatkaas kuinka monta prosenttia kalenterimerkinnöistäni vuosien varrella on toteutunut??? (en ole laskenut...
mieluummin täytän sudokuja)
Jotkut kalenterimerkinnöistäni toteutuu 100 %:sti ja oikeaan aikaan, en myöhästy...
Tällaisia ovat esim. taloyhtiöiden kokoukset, verkatehtaan konsertit, bluesristeilyt (tosin v. 2013 jäi väliin),
kuoroharkat, messut, valitsemani srk:n tilaisuudet, körttiveisuut, sukujuhlat...
Jotkut...tai siis...95 % ...kalenterimerkinnöistäni ei toteudu koskaan suunnitellusti ja ajallaan...
Tällaisia ovat esim. kirjojen lukemisen aloittaminen ja mato-ongelle meno...
Mitä tästä opimme...ainakin sen että kalenterimerkintöjen ylläpito pitäisi lopettaa :eusa_angel:
-
Armollisuutta itseäni kohtaan joudun kyllä pienellä paikalla ollen miettimään...
Selkeästi tiedän että vuosikymmenten varrella olen ollut "liian kiltti", olen lähtenyt liian helposti siihen
mihin on pyydetty...
Nyt ikä alkaa painaa..vauhti hiljenee..haluan ajatella enemmän itseäni...mitä haluan...mistä iloitsen...
Aikanaan muutto pois kotiseudulta teki hyvää...irtauduin luottamushommista yms. "velvollisuuksista"...
Pääsin tuntemattomuuteen...uuteen...vapauteen...
Potkut työpaikastani on mulle osoittautunut monessa suhteessa onnenpotkuksi!!! :eusa_angel:
Kotiseutuni ympäristö on muuttunut kiireisestä työympäristöstä...levon, hiljentymisen ja virkistyksen paikaksi..
Olen kokenut että elämääni kahlitseva kiireinen oravanpyörä on muuttunut levollisemmaksi, rauhallisemmaksi,
yllätyksellisemmäksi, spontaanisemmaksi..
-
Laitan tuollaisen linkin, liikuntapainotteinen...mutta hyviä ajatuksia.
http://www.huippukuntoon.fi/mieli/ole-armollinen-itsellesi
-
Näkisin niin, että Jumala antaa meille tässäkin asiassa juuri sopivasti "vitsaa ja sauvaa". Eli jos uskonkilvoitus lähtee nöyryydestä ja Jumalan tahdon kuuntelemisesta, se juuri luo sen turvallisen puitteen millä polulla kulkea. Kun Sanassa sanotaan, että rakastaa itseä ja myös lähimmäisiä, musta se menee niinpäin, että kun saa kokea Jumalan armoa ja rakkautta itseään kohtaan, niin siinä ikäänkuin Pyhä Henki vaikuttaa siten, että kun kokee olevansa armahdettu, niin omat teotkin muuttuvat rakastaviksi . Ei ole syytä tuomita armottomasti toisia. Sitä hyvää, mitä itselleen on saanut lahjaksi haluaa jakaa. Uskon kuitekin, että siinä vaiheessa kun tai jos tiedostaa tekevänsä hyvää tai olevansa armollinen toisia kohtaan, se menee pikemminkin ansion puolelle, eikä näin ollen tapahdu sitä Raamattuun pohjautuvaa vertausta... ettei toinen käsi tiedä mitä toinen tekee.
Itselläni armottomuuteen liittyy häpeää itsestäni tai teoistani. Häpeä on vaikea tunne. Se on oikeastaan niin häpeällinen asia, ettei siitä voi edes puhua. Tämän kanssa kamppailen usein. En sitten tiedä juontaako se lapsuudesta tai kasvatuksesta. Oli miten oli, näiden tunteiden kanssa on elettävä. Lohdutuksena kuitenkin on rukous, pyrkimys yhteyteen Jumalan, Isän kanssa, joka tietää kaikki puutteeni ja virheeni.
-
Mitä tutummaksi omat takut tulee, sitä helpompi on hyväksyä muiden takkuja. Itsetuntemus ja itseymmärrys lisää itsehyväksyntää ja toisten hyväksyntää. Kasvuprosessi jatkuu iänkaiken ja luultavasti kasvukivut kuuluvat asiaan myös jatkossa.
-
Mulla on luultavasti sellainen piirre että näen itsessäni paljon puutteita ja virheitä...mutta en niinkään toisissa.
Jotenkin koen että muiden virheet ja puutteet ei haittaa ollenkaan sillä tavalla kuin samat asiat itsessäni.
Omat töppäilyt jotenkin ylikorostuu, en pysty helposti armahtamaan itseäni, antamaan anteeksi itselleni.
Häpeä on minulla aikamoinen ongelma, välillä tuntuu että pitäisi vajota maan alle.
Yksi ongelma on se että lapsuudessani ei oikein opetettu itsensä hyväksymistä, puhumattakaan itsensä
rakastamisesta. Ennemminkin opetettiin olemaan hiljaa ja sivussa, ettei vaan ollut toisille häiriöksi.
Ehkä jälki niistä on polkuuni jäänyt.
-
Mitä tutummaksi omat takut tulee, sitä helpompi on hyväksyä muiden takkuja. Itsetuntemus ja itseymmärrys lisää itsehyväksyntää ja toisten hyväksyntää. Kasvuprosessi jatkuu iänkaiken ja luultavasti kasvukivut kuuluvat asiaan myös jatkossa.
Täysin samaa mieltä.
-
Jos armollisuutta itseä ja lähimmäistä kohtaan puuttuu,
elämä voi olla raskasta ja armotonta, toivon ja uskon ja luottamuksen näköala peittyy sumuun...
toivottavasti ei ihan kyynisyys...
Hiljaa vaieten törmäsin oheiseen artikkeliin.
http://www.hyvejohtajuus.fi/11954/kuinka-ilo-katoaa-elamasta-kyynisyyden-lapileikkaus-2/
-
Armollisuutta itselle ja muille. Ja tosiaan, lopulta luottamus Hänen armoonsa on paras lohtumme.
Eikö tämä armo ole aivan körttien ydinsanomaa? :)
-
Joo, näin tietysti on, elämämme peruskysymyksiä, ja armohan on ylipäätään edellytys/perusta/lähtökohta
yhteyteemme Jumalan kanssa.
Olen miettinyt tätä armollisuus-asiaa jotenkin pienemmässä mittakaavassa/mitä "käytännössä"...jos sitä
yleensä pystyy pohtimaan.
Suhteeni lähimmäisiini olisi hyvä olla armollinen, hyväksyvä, sovinnollinen, rakkaudellinen, empaattinen...
Elämämme peruskysymyksistä voimme/saamme keskustella toisten kanssa, voimme kuunnella, voimme rukoilla...
mutta jokainen kohtaamme Jumalan yksin...emme voi pelastaa toista...emme voi tuomita toista.
Mikä on "oikeaa" armollisuutta itseäni kohtaan? Miten tunnen/koen itseni? Mitä sallin/vaadin itseltäni?
Jos olen laintäyttäjä, orjallinen, kiltti juoksupoika, toisten mieliksi eläjä....enemmän armollisuutta!!
Jos olen laiska, saamaton, vetelys, toisten passattava...vähemmän armollisuutta, itseä niskasta kiinni!!
-
Onko sorrettua lähimmäistä kohtaan armollista käydä armottomasti sortajan kimppuun?
-
Äkkiä ajatellen...Ei....varmaankin pyrkisin mieluummin olemaan sorretun lähimmäisen rinnalla...
kuin että hyökkäisin sorretun lähimmäisen sortajan kimppuun.
-
Niin tai näin, mitä vähemmän tarkkailen itseäni sitä paremmin voin, u.nohdan tarkkailla itseäni, aikaa toisille jää enemmän, ja positiivinen kierre kohti hyvinvointia sen kun jatkuu.
Promootiojumalanpalveluksessani saarnasi Forsberg, joka sanoi tuosta rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi, on poruttu tarpeeksi ja liikaakin, juuri tuosta itsen rakastamisesta. Kyllä te itserakkaita osaatte olla, rakastakaa edes hieman toisiakin.
Meidän aikamme, jossa sosiaalihuolto onneksi pelittää niin, ettei ihmisten periaatteessa pitäisi jäädä sattumanvaraisen armeliaisuuden varaan, anteeksianto, rakkaus sun muu vielä ajatellaan tunteina vaikka kumpikin on teko... Jos vihamiehelläsi on nälkä, syötä häntä ja niinpoispäin. Parasta kaikille on siirtää huomio välillä itsestä ympäristöönsä. Pahinta, että tuosta itsen rakastamisesta syntyi suorastaan oma teologiansa, ja väki huolestui. Rakastanko nyt varmasti itseäni oikein. Höpsistä. Koettaa välillä miettiä, miten voisi auttaa jossain... Ei tämä maailma ole valmis ja elinkelpoinen...
-
Elisistä seurapuhujista toinen, jota pystyin aika keskittyneesti kuuntelemaan ja mielestäni jotain
ymmärtämäänkin, puhui paljon juuri tästä aiheesta.
Pienellä paikalla tässä olen kysellen, etsien, usein nöyryytysten ja häpeän kautta.
Eilen puhuttiin mm. itsensä arvostamisesta.
-
Iltasanomien huuhaan keskeltä pompsahti yllättävän hyvää analyysia tästä aiheesta. :)
http://www.iltasanomat.fi/seksi-parisuhde/art-1288599805897.html
-
Promootiojumalanpalveluksessani saarnasi Forsberg, joka sanoi tuosta rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi, on poruttu tarpeeksi ja liikaakin, juuri tuosta itsen rakastamisesta. Kyllä te itserakkaita osaatte olla, rakastakaa edes hieman toisiakin.
Samainen Forsbergin Juuso siunasi vanhempani haudan lepoon. Juuso oli kuten vaimonsa Silja (ex Munkkivuoren kirkkoherra) Lauttasaaressa aikoinaan nuorisotyössä mukana ja Juuso veti lauluryhmää Gutzeit singers. Forsbergit ovat tuttuja jo viidenkymmenen vuoden takaa osallistuen Lauttasaarelaisten tapaamiseen vuosittain.
-
Kiitos Lothar :eusa_clap:
Loistava aiheeseen liittyvä linkki :eusa_angel:
-
Päivän mietelauseeni: Ajattelen näin, että meidän ihmisten on hyvä olla armollisia matkamme varrella, paitsi lähimmäisillemme, myös itsellemme. Huolimatta kaikesta vailinaisuudestamme. Vain näin voimme olla ihmisinä eheitä ja eheinä ihmisinä siis hyödyllisiä myös lähimmäisillemme. Maallisen matkamme lopulla ainoa asia mitä meillä on jäljellä, on toive armosta. Englantilainen runoilija ja kirkonmies, John Newton, pelkisti tämän syvän viisauden runonsa sanoin jo 1700-luvulla. Siitä tuli sittemmin englantia puhuvan maailman tunnetuin hengellinen hymni, Amazing grace. :)
-
En malta olla laittamatta esille vielä näitä alkuperäisiä sanoituksia.
Ajattelen niin, että tuo armo on körttiläisyydenkin ydintä.
Lontoota ymmärtävät ainaskin voi nauttia näistä lohdullisista sanoista. :icon_cool:
Amazing Grace by Mr. John Newton
Amazing grace! How sweet the sound
That saved a wretch like me!
I once was lost, but now am found;
Was blind, but now I see.
’It was grace that taught my heart to fear,
And grace my fears relieved;
How precious did that grace appear
The hour I first believed.
Through many dangers, toils and snares,
I have already come;
’This grace hath brought me safe thus far,
And grace will lead me home.
The Lord has promised good to me,
His Word my hope secures;
He will my Shield and Portion be,
As long as life endures.
Yea, when this flesh and heart shall fail,
And mortal life shall cease,
I shall possess, within the veil,
A life of joy and peace.
The earth shall soon dissolve like snow,
The sun forbear to shine;
But God, who called me here below,
Will be forever mine.
When we’ve been there ten thousand years,
Bright shining as the sun,
We’ve no less days to sing God’s praise
Than when we’d first begun.
-
Jumala armahtaa, mutta minä en!!! >:( Armo on sana jolla on huono kaiku nykyihmisten korvissa. :102:Voiko julmassa maailmassa osoittaa lähimmäisenrakkautta kovien konservatiivisten maailmankäsitysten arvojen vallitessa ja tuomion ilmapiirin hallitessa ihmispoloisia kaikista tehdyistä synneistä. :icon_rolleyes: Jokainen meistä on syntiä tehnyt ja Jeesus opetti puplikaaneja ja fariseuksia näiden tuodessa hänen eteensä uskottomuudesta syytetyn naisen. Fariseukset olettivat että naisen tuomio pantaisiin käytäntöön joka olisi ollut Mooseksen lain mukaan kivittäminen kuoliaaksi. >:( :107: Jeesus opetti kansaa lausumalla kuka teistä on synnitön heittäköön ensimmäisen kiven. Yksi toisensa jälkeen kansanjoukko poistui ja hajaantui. Jeesus opetti naista Älä enään syntiä tee!!!! :018: Armoa ei anneta itselle eikä muille jollei ole pakko! On annettava anteeksi ensin itselleen ja sitten toisille ihmisille kokemansa vääryydet, koska jos haluaa elää!!! Jeesuksen veren voimalla/ nimessä ja hänen kalliissa ulosvuotaneessa sovintoveressään :eusa_clap: julistetaan kaikki synnit anteeksi on armolla suuri osuus. Vain omia syntejään katuvalle voidaan synnit julistaa anteeksiannetuiksi Isän, pojan ja Pyhän Hengen nimessä ja sitä kautta katuva saa armon myös Ihmisten edessä, vai saako???? :017:
-
Tuo runoilija ja kirkonmies, John Newton, toimi orjalaivan kapteenina ennn kuin loi tämän runon. Aika paha synti nykypäivän mittapuulla. Ehkä ei siihen aikaan, kun ottaa huomioon että Englannin teollisen vallankumouksen investoinnit rahoitettiin suurelta osin Jamaikan kaltaisten siirtomaiden sokerituotannon tuloilla ja sokerituotanto perustui nimenomaan orjatyövoiman käyttöön.
Ehkä ymmärsi kuitenkin jossakin vaiheessa tehneensä todella pahoja tekoja. Oikaisi elämänsä ja koki saaneensa armon pahoista teoistaan huolimatta.
Tuon Länsi-Afrikkalaisella, pentatonisella asteikolla soivan kauniin sävelrukouksen tärkein sanoma lieneekin juuri se, että armo on meille kaikille orjalaivan kapteeneille. :icon_cool:
-
Pentatonista asteikkoa käytetään vähän siellä täällä. Amzaing Grace on minusta selvästi skotlantilainen säkkipillisävelmä.
http://www.youtube.com/watch?v=euWfTiYwRB0
-
Olen miettinyt, etten sanoisi turhan jyrkästi. Jostakin syystä tuo itsen rakastaminen ei ota onnistuakseen, ihminen on siinä määrin yhteisöllinen elukka, että hän tarvitsee jossakin määrin myös vakuuttuneisuuden ympäriltään ja ennen kaikkea Jumalalta. Viimemainitun voi tietää. Yhteisöön on rakastettava ja hyväksyttää, siinä se toimii Kristuksen seuraajana.
Mietin vuosia, viitsiikö Jumala piitata yksilöistä, kun Hänellä on tuhansittain tärkeitä toimia, galaksien siirtelyä ja luomisjärjestelyjä ja mustia aukkoja ja sitten maan päälläkin kaikki valtiot pitävät yleistä hälinää ja on rajarähäköitä ja sotajoukkojen siirtelyä. Nyt oletan että se olen piirtänyt sinut kämmeneni maloon, koskisi jokaista yksittäistä juovaa, siis minua ja teistä jokaista. Mutta näin päin, että jotakin uskomattoman
järkevää ja auttavaa, ja läsnäoloa vakuuttavaa on rauhan rukouksessa (vap. suom)
Tee minusta rauhasi välikappale
niin, että sinne missä on vihaa, toisin Sinun rakkautesi
missä riitoja, auttaisin sovintoon,
missä epätoivoa, sytyttäisin toivon,
Missä epäilystä, tulisin uskoa
Missa ristiriitoja, vahvistaisin yhteisymmärrystä
Niin, että Herra,
En niin pyytäisi lohdutusta, kuin kykyä lohduttaa muita
rakkautta osalleni, kuin kykyä rakastaa toisia,
tulla itse ymmärretyksi, kuin ymmärtää muita
Sillä antaessaan saa, kadottaessaan löytää
Armahtaessaan saa itse anteeksi
Kuollessaan nousee iankaikkiseen elämään.
Tämä on Pyhän Franciscuksen piikissä ja sellaisena olen joskus tarjoillut, en uskonut Penaa joka sanoi ettei se ole F:n mutta Pena oli kyllä oikeassa. Tätä on hyvin vaikeaa rukoilla tosissaan ja tarkoittaen, mutta tämä kai edustajiksi nyt sitä Kristuksen seuraamista- joka siis lisäisi uskoa ja entistä enemmän vahvistaisi halua seurata.
Tämä on nyt kehyksissä työpöydälläni. Tiimi heitti minut keväällä ulos ja pyysi elokuussa takaisin. Aloin väsyä tuohon mene tiehesi täällä ei tarvita vammaisia - tule takaisin täällä on kauhea jono ja kaikki sairaslomalla -meininkiin. Ajattelin etten menisi. Sitten sattui pari tapausta, toinen kotiseudulla ja sitten minkä Riitta - mummi kertoi. Minä menin, ja kun tuon luen ensimmäiseksi, on oloni hyvä. :kahvi: :kahvi:
-
Kiitos että Leena jaksoit kirjoittaa Fransiskus Assisilaisen munkin Rukouksen. Maailmassa on valtavia määriä toinen toistaan kauniimpia ja syvällisempiä hengellisiä todistuksia ihmisten ainutlaatuisuudesta. Uskovien yhteys on tärkeää ja sen merkitystä ei voi vähätellä kun saamme jakaa kristittyinä ihmisinä tuntojamme sananvapauden nimissä. Jumalan sana Raamatussa on vahvaa lääkettä ja antaa voimia kestämään joskus elämäämme tulevia koviakin kolahduksia. Saarnaajan kirja ja Jobin kirja sekä Daavidin psalmit ovat vankkaa ruokaa itseämme hengen sanalla ravitessamme. Elävä Kristillisyys ja sanan kuuleminen Seuroissa kasvattavat sisäisesti kohtaamaan elämämme sellaisenaan kuin se tulee. Ilman Jumalan sanaa ja Raamatun kirjoituksia Uskonpuhdistajamme Lutheria ja Lars Leevi Lestadiuksen postilloja maailma olisi syvän paatumuksen ja pimeiden voimien vallassa jossa käsitteillä anteeksianto ja armollisuus olisi hyvin vähän jos ollenkaan merkitystä. Rukous ja mietiskely avaavat oven sekä Jumalan Armo avaavat tien totuudelle uskolle ja oikealle mielenrauhalle. Oppi on yksinkertainen ja helppo kun se ei perustu ihmisoppeihin vaan Jumalalta saatuun lahjaan Jeesuksen Kristukssen lunastustyöhön ja häneltä saamaamme Uskoon. USKO VAAN ja muista Rukoilla itsesi ja lähimmäistesi sielujen puolesta ettei kukaan meistä joutuisi kadotukseen ja pimeyden voimien valtaan. Hyvää syksyä kaikille Körttifoorumilaisille vauvasta vaariin T: Pappako!!!!
-
Pentatonista asteikkoa käytetään vähän siellä täällä. Amzaing Grace on minusta selvästi skotlantilainen säkkipillisävelmä.
http://www.youtube.com/watch?v=euWfTiYwRB0
Valitettavasti se on sovitettu säkkipillille vasta 1960-luvulla. Sävelmä on vaihdellut aikojen saatossa runsaasti ja englanninkielisessä Wikipediassa on sen selvittämiseen uhrattu paljon vaivaa
-
Yhteiskunnallinen eriarvoisuus näkyy elämässäni näin.
Olen sukulaiseni juhlissa, joka on psykologi. Kaikki muut juhlissa olijat ovat sosiaalialalla tai menestyjiä.
He kysyvät kuulumisiani, mutta kun kerron olevani mielenterveys-kuntoutuja ja käyväni kuntouttavassa työtoiminnassa niin
he eivät ole minusta enää kiinnostuneita.
-
Yhteiskunnallinen eriarvoisuus näkyy elämässäni näin.
Olen sukulaiseni juhlissa, joka on psykologi. Kaikki muut juhlissa olijat ovat sosiaalialalla tai menestyjiä.
He kysyvät kuulumisiani, mutta kun kerron olevani mielenterveys-kuntoutuja ja käyväni kuntouttavassa työtoiminnassa niin
he eivät ole minusta enää kiinnostuneita.
Kertoo enemmän heistä kuin sinusta.
Toisaalta, voi olla niin, että he häkeltyvät vastauksestasi. Ei ole ihan tavallista, että mielenterveys-kuntoutuja esittelee itsensä muiden seurassa mitään peittelemättä. Voi olla, että he oikeasti eivät osaa sanoa mitään fiksua siihen ja ajattlevat, että parempi olla hiljaa, ettei mokaa itseään.
Nostan hattua sinulle!
-
Aika tavalla kallistun Pirskan kannalle tässä kaikin tavoin, ennen muuta sinä onnistuit hämmentämään heitä, tahtomattasi varmaan. Ajattele itseäsi tilanteeseen, jossa joku sanoisi että kiitos hyvää muuten mutta minulla todettiin eilen syöpä, tosin jo levinnyt mutta lääkäri sanoi että on siitä jokunen toipunutkin. Itse olen usein kieli keskellä suuta, epilepsiaa pelätään niin suuresti yhä, koetan sanoa sen niin, etten tyrmäisi muita. Ikävä kyllä se näyttää olevan todellinen ristini, ei itse sairaus.
Itse menisin sanattomaksi, vaikka en taatusti tarkoittaisi pahastuttaa. On vaikea tietää, mitä kärsimykseen vastata. Ystäväni omainen menehtyi aivoverenvuotoon yhtäkkiä, vielä nuorehko mies. Perheessä pahastuttiin, kun lohduttamaan tullut sairaalapappi " vain seistä toljotti sanaakaan sanomatta". Kuitenkin väärään aikaan sanotut sanat, väärät sanat, haavoittavat julmasti.
Mitä muuten toivoit heidän sinulle sanovan?
Mietin, kuinka olisi mennyt, jos olisit kertonut kärsineesi hermoromahduksen-se menee suomalaisiin-mutta kuntoutuvasi kiitos kysymästä, ja toimivasi parhaillaan missä nyt toimitkin. Esimerkiksi Klubitalojen toiminta on, kiitos Pauli Löijan, varsin tunnettua ja arvostettua. Monikohan niistä psykologeista ja sosiaalialan ihmisistä käy psykiatrian poliklinikalla, mietin, kun muistan muuan pienessä kaupungissa sanotun, että jokainen sielläkin syö Cipramilia, voivat lainailla toisiltaan jos loppuvat?
-
Yhteiskunnallinen eriarvoisuus näkyy elämässäni näin.
Olen sukulaiseni juhlissa, joka on psykologi. Kaikki muut juhlissa olijat ovat sosiaalialalla tai menestyjiä.
He kysyvät kuulumisiani, mutta kun kerron olevani mielenterveys-kuntoutuja ja käyväni kuntouttavassa työtoiminnassa niin
he eivät ole minusta enää kiinnostuneita.
Kun ajattelen sukulaisiasi, ajattelen kuinka monta kertaa itse olen jättänytkään keskustelun käymättä, kun en ole vastannut. Usein jälkeen päin harmittelen ja ihmettelen, miksi en sanonut mitään tai miksi en ollut kiinnostuneen näköinen, miksi en kääntänyt kasvojani puhuvaan päin, katsahtanut häntä silmiin tai kallistanut päätäni hänen suuntaansa! Kuinka monta mielenkiintoista ajatuksenvaihtoa onkaan jäänyt käymättä?! Niin minkä vuoksi: olen ollut liian täynnä itseäni, tätä ylipainoista, omahyväistä, itsekeskeistä, arkaa, pelokasta, rajojani varjelevaa, muita katselevaa, pällistelevää itseä.
Toteat:" Yhteiskunnallinen eriarvoisuus näkyy elämässäni näin."
Yhteiskunnassa on työnjako. Siitä seuraa, että olemme fakkiutuneet, erikoistuneet. Siitä seuraa, että olemme yksinäisiä, koska puhumme kapea-alaista ammattikieltämme itse kukin. Siitä seuraa, että haemme seuraa samaa kieltä puhuvista, joiden kanssa voimme keskustella oman erikoisalamme asioista. Siitä seuraa, että ohitamme useimmat fyysisesti läheiset etsiessämme hengenheimolaisiamme, turvallisia rakennuskumppaneita.
-
Yhteiskunnallinen eriarvoisuus näkyy elämässäni näin.
Olen sukulaiseni juhlissa, joka on psykologi. Kaikki muut juhlissa olijat ovat sosiaalialalla tai menestyjiä.
He kysyvät kuulumisiani, mutta kun kerron olevani mielenterveys-kuntoutuja ja käyväni kuntouttavassa työtoiminnassa niin he eivät ole minusta enää kiinnostuneita.
Toisaalta, voi olla niin, että he häkeltyvät vastauksestasi. Ei ole ihan tavallista, että mielenterveys-kuntoutuja esittelee itsensä muiden seurassa mitään peittelemättä. Voi olla, että he oikeasti eivät osaa sanoa mitään fiksua siihen ja ajattlevat, että parempi olla hiljaa, ettei mokaa itseään.
Pirska on varmaan oikeilla jäljillä. Monet yllättäen eteen tulleet pelottaviksi koetut asiat aiheuttavat pientä ahdistusta: vakavat sairaudet, vammaisuus, mielenterveysjutut, körttiläisyys (juu, havaintoja on), erilaiset poikkeavuudet ym. ovat esimerkkejä.
Olisiko tällaisessa tapauksessa hyvä totutella vastaamaan jotenkin tähän tapaan: Kas, se onkin sellainen alue, josta en tiedä oikeastaan mitään, mistä siinä oikein on kysymys?"
Näin pääsee keskustelun alkuun ja oppii samalla vähän uutta. Keskustelussa asia arkipäiväistyy ja oma ahdistus vähenee, hyvässä lykyssä tämän yhden asian suhteen pysyvästi.
Mt
-
Kiitos rakentavista mielipiteistä. En ehkä suojele itseäni tarpeeksi: kerron asiat yleensä rehellisesti, avoimesti ja suoraan.
-
Kyllä kai on parempi olla avoin ja ennakkoluuloton, kuin tuppisuu ja varautunut...
Ja miltähän me yleensä "suojellaan" itseämme jos emme ole avoimia?
-
Kyllä kai on parempi olla avoin ja ennakkoluuloton, kuin tuppisuu ja varautunut...
Ja miltähän me yleensä "suojellaan" itseämme jos emme ole avoimia?
Niinpä. Itse ajattelin pitkään, että toisten kai pitäisi minua auttaa, minä tässä sairas olen. Tulkoot he ja ymmärtäkööt.
Muutin mieleni. Suojelen sittenkin toisia. Ihminen on herkkä kapistus, ja ahdistuu monesta syystä. Koetan niin rehellisesti kuin mahdollista, samalla turvallisesti kertoa, miten saattaa käydä, ja kuinka heidän on silloin toimittava jos saan kohtauksen millaisen hyvänsä. Sanon vastaavani jos jotakin jäi epäselväksi mutta en sitten enää käsittele asiaa, eli meillä varmasti riittää muutakin juteltavaa.
Yritän näin. Alkuun sellainen tuntui väärältä, kohtuuttomalta ja liialliselta. Ai minun pitää vielä toisetkin passata? Mutta suostuminen tuotti aivan uuden ilon, hallinnan tunteen aivan hämmästyin. Jos joku ei halua että ymmärrän hänen säikähdyksensä, suuttumuksensa ja otan vastaan paljon ikävää, no, hän valitsi siten ja valinta on hänen,
Töissä sovittiin pomon kanssa, että työterveyshuolto on foorumi, jolla tätä käsitellään, työaikana teema on kielletty, sillä me teemme työtä toisia, emme toisiamme miettiäksenme.
Aina jonkun menetän, ja saan kuulla paljon ikävää itsestäni, mutta voin taas tajuihinsa tullessani pitää suuni kiinni. Harjoittelin sen, miltä tuntuu, kun huulet pysyvät toisiaan vasten.
-
Kyllä kai on parempi olla avoin ja ennakkoluuloton, kuin tuppisuu ja varautunut...
Ja miltähän me yleensä "suojellaan" itseämme jos emme ole avoimia?
Kun itseäni ajattelen niin olen kyllä kohtalaisen ennakkoluuloton ja aikaisemmin avoinkin mutta elämä on opettanut ja opettaa koko ajan varauksellisuuteen. Ihmiset käyttää toisen avoimuutta väärin ja hyväkseen, sen olen niin monesti huomannut. Kyllä itseään kannattaa suojella.
-
En ole tainnut vielä koskaan päästä ihmisten kanssa niin pitkälle, että he olisivat käyttäneet avoimuuttani hyväkseen. En edes keksi, miten se tapahtuisi, se nimenomaan avoimuuden hyväksikäyttö? :017:
-
Tätähän määkin kysymykselläni peräänkuulutin....en heti keksi...
Tai sitten olen niin sinisilmäinen etten huomaa...liian hyväuskoinen ja luottavainen ihmisiin...
Mutta en silti huomaa....tai sitten pyrin ajattelemaan...so what...mitä se mua liikuttaa...
Kuulin taannoin hyvän ohjeen: Toisille ei pidä asettaa mitään odotuksia ja vaatimuksia, riittää kun
itse teet parhaasi.
Myös raamatun ohje: mitä tahdotte ihmisten teille tekevän, tehkää te myös samoin heille.
Itseämme voimme muuttaa...ehkä....mutta toista emme voi muuttaa.
-
En ole tainnut vielä koskaan päästä ihmisten kanssa niin pitkälle, että he olisivat käyttäneet avoimuuttani hyväkseen. En edes keksi, miten se tapahtuisi, se nimenomaan avoimuuden hyväksikäyttö? :017:
No esim. juoruaminen asioista eteenpäin, jotka on toiselle luottamuksellisesti kertonut. Tunnen erään ihmisen joka on edessäpäin niin ystävällinen ja kun käännät selkäsi niin jo puukottaa. Huomasin tämän jo aikoja sitten muutamasta seikasta.
-
En ole tainnut vielä koskaan päästä ihmisten kanssa niin pitkälle, että he olisivat käyttäneet avoimuuttani hyväkseen. En edes keksi, miten se tapahtuisi, se nimenomaan avoimuuden hyväksikäyttö? :017:
Ainakin niin, ettei aivan kaikkea itsestä ole viisasta kertoa. Oma siskoni oli avoin, iloinen, tuli sydän kämmenellä toisia vastaan, paljasti heikkoutensa ja vaarallisinta kaikesta, arat alueensa siinä sivussa. Ei tarvitse edes olla itsekeskeinen ja puhua itsestään koko ajan, jutut näyttäytyvät vuorovaikutuksessa. Itse kuuntelen mieluummin kuin puhun, vaikka vaikuttaisin millaiselta jurottajalta. Ihmettelen vain itsekseni jotakin kollegaa, joka haluaa työhön, koska "on sosiaalinen tyyppi... Kaipaa sitä kahvihuonepulinaa..." Joka on vain pahoja puheita. Parempi olisi haluta potilaiden tähden.
Kun sitten työyhteisöissä tuli niitä tyypillisiä tiimiongelmia, hyvin avomielinen on usein aivan suojaton, ja mitä helpoin kiusanteon kohde.
Sittemmin sisareni totesi, että avomielisyydessä on riskinsä, ja antaa työtovereiden ihmetellä, onko hän lintu vai kala. Samoin avioliitto on privatisoitu alue, toisin, kuin joillakin muilla. Erityisesti naisvaltaisilla työpaikoilla osataan käyttäytyä todella julmasti. Hän ei sellaiseen osallistu kiusallakaan, mutta näkee, mikä on liian avoimen kohtalo.
................
Itse saimme venäläissyntyisen lääkärin, joka jo ensimmäisellä viikolla tuli lipsauttaneeksi sosiaaliset ja terveysongelmansa, minun mieleni teki koko ajan huutaa että vaikene, me emme ole niin herttaisia kuin miltä näyttää! Ajattelinkin, että jututan ja sanon, että kannattaa ensin tutustua, täällä on väkeä, joiden seurassa kannattaa olla kaikesta hissukseen. Sitten tuli itselleni se äkkilähtö, myöhemmin kuulin että hän kesänsä oli ollut hyvin ikävä. Palattuani väsähdin takapuheisiinkin, vaikka hänet piti siirtää toiseen työryhmään aikoja sitten.
..................
-
Armollisuutta itseä kohtaan saattaa merkitä sekin, ettei altista itseään tarpeettomille vammoille.
Muistelen, kun joku kyseli täällä millaista kasvatusta oli saanut/antanut.
Joka ikinen oli saanut ja jaellut rakkautta ja rajoja niin ihanteellisesti että ryhmä vaikutti jo kasvatustieteen kirjan esikuvalta, noin pitää elää - tosin osa vaikeni.
Se kysymys taisi olla niin kohtikäyvä, että kukin suojautui luonnostaan. Eikä siinä mitään pahaa ole. Tuli vain mieleeni.
-
Lapsena ja nyt isänä olen ollut uhkaileva, lahjova ja vihainen.
-
Minulla jäi omat pojat aikoinaan liian vähälle huomiolle.
Muistan ikuisesti Arton sanat joskus 1-2 välillä kun osasi puhua: "Isä yritti mun kanssa leikkiä"...
Varttuneemmalla iällä poikieni kanssa retkeilin kansallispuistoissa...tämän muistan ilolla.
Nyt sitten yritän leikkiä Martan kanssa, silloin harvoin kun nähdään....kysyn vaan itseltäni...
yritänkö tällä "korjata" jotain menneisyyden virheitäni?
Vai olenko pystynyt unohtamaan menneisyyden virheet anteeksiannon mereen?
Kuules ville...suostu jo!!! :eusa_pray:
-
Kollegallani (NAISELLA) oli teepaidan tekstinä: ÄITI EI NYT JAKSA EIKÄ ISI OSAA.
-
Tämä pitää paikkansa meilläkin!!!
-
Armollisuus itseä ja lähimmäistä kohtaan... :eusa_think:
Lapsena ja nyt isänä olen ollut uhkaileva, lahjova ja vihainen.
Anna aikaa, ihminen.
SV. 224
ps.Ajattelen niin, että tuo armo on körttiläisyydenkin ydintä.
Minusta ei pelkästään körttiläisyyden, vaan jokaisen ihmiselle Armo on se mistä lähdetään tähän päivään, iästä, sukupuolesta, ihonväristä jne.
-
Mark. 12:31
Toinen on tämä: 'Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi'. Ei ole mitään käskyä, suurempaa kuin nämä."
-
Mark. 12:31
Toinen on tämä: 'Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi'. Ei ole mitään käskyä, suurempaa kuin nämä."
Mitä en minä ainakaan pysty noudattamaan ja hieman epäilen pystyykö meistä siihen kukaan?
ps. Täytyy mennä spaddulle :icon_wink:
-
Ei varmaankaan pysty mutta aina voi hiukan siihen suuntaan yrittää olla edes kallellaan. :eusa_angel:
-
Me rakastamme koska Jumala on ensin rakastanut meitä.
-
Me rakastamme koska Jumala on ensin rakastanut meitä.
Hieman kyllä on vajavaista meidän rakkaus Häntä kohtaan ja joskus taitaa horjua myös rakkaus lähimmäisiin.
-
On taito myös osata epäonnistua ja mokata.
Täydellisyyden tavoittelijatkin voisivat oppia avartamaan maailmaansa.
-
Ei varmaankaan pysty mutta aina voi hiukan siihen suuntaan yrittää olla edes kallellaan. :eusa_angel:
Tämä lause sopii moneen paikkaan...puutteellisiahan me ihmiset olemme...iloitaan ja kiitetään Kristuksesta :eusa_pray:
-
Armollisuus itseäni kohtaan ei ole helppo juttu...Erkki Lemisen ajatuksia:
"Jos pelkäävä on vielä peloissaan, pelätköön, ei pelko hukuta sitä, joka on jo kalliolla, Kristuksessa.
Jos jonkun täytyy yrittää paljon, niin yrittäköön vielä enemmän - mutta jos hän sitten väsyy,
ei kaikki ole lopussa, vaan yrittäjä on entistä kypsempi suostumaan valmiin varaan,
lepäämään jo tehdyssä työssä."
-
Armollisuus lähimmäistä ja itseä kohtaan kumpuaa ehkä siitä että Kristus sovitti meidät Jumalan kanssa.
Ja siitä että muistaa ettei itse ole täydellinen niin ei vaadi sitä toisiltakaan, ei velo toisia.
Vaikkei siihen aina läheskään pysty voi kenties sitäkin ajan oloon aktiivisesti opetella, sellaista armollista ja anteeksiantavaa mielenlaatua.
Sananl. 19:22
Ihaninta ihmisessä on hänen laupeutensa, ja köyhä on parempi kuin valhettelija.
-
Olen joskus kuullut termin Jumalan ennättävä armo.
Siinä on jotain samaa kuin Johanneksen kirjeessä mainitussa kohdassa että Hän rakasti meitä jo ennen kuin...
1. Joh. 4:10
Siinä on rakkaus-ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.
Jumalan rakkaus on jotain sellaista, niin hyvää, ettei sitä osaa kuin ihmetellä.
Armo ja täydellinen anteeksi saaminen Jumalan puolelta.