Kiinnostaisi kuulla miten toivoisit kuvailemiasi "nirsoja yksinäisiä " kirkossa kohdattavan.
Kun luonnehdin itseäni nirsoksi yksinäiseksi, tarkoitin oikeastaan sanoa, että tavallaan hyväksyn yksin olemiseni, en (ainakaan aina) syytä tilanteesta muita. Tai että on ilman muuta selvää, ettei kenellä tahansa seurakuntalaisella ole mitään velvollisuutta osata yksin oloani lievittää. Ja oikeastaan kysyin Liinalta, mitä hän sitten haluaisi.
Messussa minulle riittää saada olla yksin. Tai ehkä olisin mielelläni yhdessä hiljaa. Hiljaisia hetkiä ei normaaliin kaavaan juuri mahdu, ehkä juuri sen julistamisen takia.
Muuten - no, olisihan se mukava, jos löytyisi muutamia rehellisiä ja avoimia ihmisiä, jotka kykenevät jotenkin siitä omasta uskonelämästään sanallisesti kertomaan, ja mielellään siten että keskusteluyhteys säilyy pitkän aikaa, ja niin että samoihin asioihin voidaan palata yhä uudelleen. Korostan että ei tarvitse olla mitään seurakunnan palkkatyöläisiä näiden, mutta jonkinasteinen teologinen oppineisuus ei olisi haitaksikaan. Tämä on jo niin paljon
toivottu, etten moista voi
vaatia. Ja nirsous sitä, että varmaan useimpien kanssa tuo nyt vain ei onnistu.
Ehkä toivoisin, että minut kohdataan pakanana, olettamatta, että jotakin ymmärrän.
Mitä se on sitten se "kirkossa kohtaaminen". Voi olla, että useimmat työkaverinikin kirkkoon kuuluvat - onko se sitten "kirkossa kohtaamista", miten toisiamme työpaikalla kohtelemme?