Kävin katsomassa netissä sekä Jalovaaran esityksen että MOT -ohjelman. Jalovaara on ilmeisesti vähän muuttanut tyyliään. Aika paksulta kuulostivat nuo riivaajien aiheuttamat sairaudet. Mutta toisalta taas, ei hän kieltänyt turvautumasta lääkärien apuun. Hän vain väitti, että ne sairaudet, jotka ovat riivaajien aiheuttamia, eivät parane lääkkeillä.
Oli siellä MOT -ohjelmassakin kyllä semmoinen tyyppi, jonka saisi heittää niska-perseotteella hevon kuuseen.
Tämmöiset ohjelmat tietysti aiheuttavat paljon keskustelua. Eniten minua näissä keskusteluissa ärsyttää tyyli "voi voi kun yskittää, mikähän demoni minussa on" tai sitten "onkohan demoni nyt joku hiilihankoa heiluttava sarvipää".
Yleensähän jostain syystä etsitään jotain äärimmäisyyksiä tai ylilyöntejä niinkuin nytkin, mutta se että sanooko lääkkeiden olevan turhia tai että jokin sairaus on demonin aiheuttama, todistaa ainoastaan yksittäisestä ylilyönnistä. Paljon vakavampi ongelma mielestäni on se, että senkaltaisessa hengellisyydessä Kristus ja evankeliumi ei ole keskiössä.
Demoneja todennäköisesti on olemassa, niin ainakin uskon. Uskon että niitä voi mahdollisesti olla myös ihmisissä ja uskon senkin että niitä voi siinä tapauksessa ajaa pois. Tämä lienee kuitenkin erittäin harvinaista ja äärimmäistä. Tuskin me kukaan sellaista oikeasti olemme nähneet ja tuskin tulemme koskaan näkemäänkään. Ihmeitäkin voi toki tapahtua sillä onhan Jumalalle kaikki mahdollista. Ei sovi kieltää näitä asioita.
Lisäksi uskon, että nykyajan karismaattisuudessa ja kokemuskristillisyydessä ei ole kysymys ihmeistä eikä sen kummemmin demoneistakaan, vaan ylikierroksilla käyvistä ihmisistä joiden mielikuvitus tuottaa mitä ihmeellisimpiä luomuksia joita sitten "totena" muille julistellaan.
Oikea kristillisyys on mielestäni sellaista, että se on vakaata ja paikallaan pysyvää. Siinä ei olle halukkaita kuulemaan "jotain uutta", eikä tahdota olla "entistä palavampia", vaan uskon keskiössä on Kristus ja evankeliumi. Taivaan Isään uskotaan yksinkertaisella lapsenuskolla kaikkine vikoineen ja puutteineenkin. Ajatuksissa ei pyöri voima ja ihmeet vaan ihmisen syntisyys ja armon kirkkaus. Siellä julistetaan "kuivaa" evankeliumia ja tyydytään syntisenä olemiseen. Ei tavoitella maita ja taivaita vaan ymmärretään että Taivaallinen Isä on laittanut meidät jokaisen omalle paikalleen ja arkinen työ, perheestä ja lähimmäisistä huolehtiminen on parasta ja otollisinta jumalanpalvelusta. Lisäksi yritetään auttaa toisiakin jaksamaan taistelujensa kautta.
Jos siellä on oikea hätä ja hädässä Jumalaa avuksi huudetaan niin voi siellä jokin ihmekin joskus tapahtua. Ihmeen kokijalla tulee olla Paavalin mieli joka totesi omien kokemustensa muille kertomisen mielettömyydeksi. Sitä ei mainosteta, sillä ei kerskailla, ja mikä tärkeintä: Jumalaa peljätään ja kunnioitetaan siinä määrin ettei uskalleta kerskailla asioilla joista ei ole varmuutta.
Jumala on epäilemättä tarkoittanut että kävelemme koska meillä on jalat, emmekä odota enkelin kantavan meitä. Jos pitää päästä joen yli, kumpi on otollisempaa: kävellä siltaa pitkin vai rukoilla joen rannalla että enkeli kantaisi veden yli?
Entä jos sairastaa: mennä lääkäriin ja syödä lääkkeet vaiko jättää menemättä ja rukoilla ihmeparanemista?
Ei kai tällaisia kauan tarvitse miettiä?
