Mutta sitten on myös toinen näkökulma, jossa ei tarvita mitään taustaliikettä. Entinen tyttöystäväni oli innokas tansseissa kävijä, mutta koettuaan uudestisyntyminen tanssikiinnostus meni heti. Tuli uusi elämä, ei synnitön, mutta monet entiset asiat vain jäivät siksi etteivät ne enää kiinnostaneet, niillä ei ollut mitään hohtoa siihen uuteen verrattuna. Minulle kävi samoin (vaikka en ole koskaan tanssinutkaan) ja niin on käynyt monelle muulle. Usein käy niin, että ystävätkin vaihtuvat, ei heitä yleensä tarvitse jättää, kyllä ne sen puolen hoitavat, ellei uskoontullut näytä palaavan siihen entiseen elämään.
Tanssi, kuten monet muutkin vastaavanlaiset asiat ovat ehdonvallan asioita eli niistä kun ei Raamatussa mitään ole, niin jokainen saa omalta kohdaltaan asiaa harkita. Olennaista kumminkin ehdonvallan asioissa on se, että niissä ei ole itsessään mitään mitä uskovaisen(kaan) pitäisi välttää. Tanssiminen kun kelpaa hyvin esimerkiksi ja siitä on puhe, niin sehän ei ole muuta kuin liikkumista musiikin tahtiin ja musiikista nauttimista sekä sosiaalinen tapahtuma. Tanssi auttaa myös ilmaisemaan tunteita musiikin avulla.
Jos väität tanssimista synniksi tai kartettavaksi sen takia että jotkut örveltävät ja tanssivat, niin syytät väärää puuta. tanssihan on asiaan syytön eikä tanssi itsessään tuo mitään lieveilmiöitä, ne ovat kunkin omakohtaisesta halusta. Sitäpaitsi väitän että ruokapöydässä, työpaikoilla ja vaikka kirkossa istuessa on mahdollisuus tehdä yhtä paljon syntiä kuin tansiessa ja niinpä monesti tehdäänkin. tanssimisen paheksuminen ja karttaminen onkin uskovaispiireissä pelkkä klisee. Monet briljeeraavat että he "eivät enää uskoontultuaan halua tanssia" mutta sydän on silti paha ja ilkeä, sitä vain on helpompi tehdä itselleen "uskovaisen uraa" ja todistaa toisien silmissä tällaisilla näkyvämmillä asioilla. Minä soisin että kaikki tanssisivat! Se tekisi sinullekin hyvää ja avartaisi vähän näkemystäsi!
Kolmas näkökulma on se, millaisen esimerkin jätämme. Olemmeko ehkä lankeemukseksi jollekin toiselle. Eli vaikka voisin itselleni sallia jotain "paheksuttua", niin minun pitää ajatella toisia ja heidän omaatuntoaan. Jos tätä ei tajuta esim. lähetystyössä, niin voidaan hetkessä tuhota vuosikymmenien työ.
Tästäkin olen eri mieltä. Nimittäin aivan varmaa on, että niin sinä, kuin minäkin ja kaikki muutkin olemme ainoastaan huonoksi esimerkiksi muille. Parhaimmillammekin! Turha kuvitella itsestään kovin suuria asioita kuten että voisi olla mukamas "esimerkkinä muille" uskovaisuudessa. Oikeastaan minusta koko ajatus on älyttömän epärealistinen ja omahyväinen.
Kerrohan, tästäkö johtuu että ns. "uskovaiset" puhuvat todistuspuheenvuoroissaan mieluummin itsestään kuin kristuksesta? -että kuvitellaan itsensä suurenakin "esimerkkinä" muiden edessä?
Jos sinunkin elämääsi nykyisellään katsoo niin hävetä saisit! Hävetä saisin minäkin ja niin kaikki muutkin! Jos aihan oikeasti haluaisit näyttää hyvää esimerkkiä niin kaikkien edessä tunnustaisit vapaasti ja pelotta ettei sinusta ole ollut eikä tule olemaan esimerkiksi mutta antaist esimerkin SIINÄ että soittaisit kaikin voimin Vapahtajaan, -että sieltä se apu löytyy muillekin kurjille sillä uskonelämäsi ei todellakaan ole esittelemisen arvoista niinkuin ei minunkaan.
Se mitä kaikella tällä haluan sanoa, on että on helppoa esittää itselleen ja Jumalalle uskovaista ja tehdä parannusta isoista näkyvistä ulkonaisista asioista ja luulla että nyt sitä ollaan uskovaisia. Mutta teeppä parannusta sydämesi pahuudesta niin joudut sellaisen taistelun eteen josta et selviydy voittajana. Sitten täytyy vaan nöyräästi tunnustaa ettei tässä mitään "uskovaisia" koskaan oole oltukaan ja nöyrtyä pyytämään armoa kohdalleen.
