Minä kyllä olen nähnyt kristittyjä, jotka säteilevät sitä Jumalan rakkautta, joka ei ole heistä itsestään lähtöistä.
Minä taas en ole koskaan nähnyt sellaista ihmistä enkä tiedä mistä tällaiset legendat yleensäkin kumpuavat ihmisistä "joista säteilee Jumalan rakkaus". En jaksa uskoa sellaisia olevankaan. Jotenkin sitä ajattelee että yleensäkin (ei siis nyt sinun viestiin Pyris, vaan yleisesti ajateltuna) -koko teema Jumalan rakkautta säteilevästä ihmisestä on ihmis-ihailuun perustuva juttu joka on jotenkin sisäänkirjoitettu harjoittamaamme kristillisyyteen ja josta tulisi pyrkiä sitkeästi eroon. Oikeasti kun semmoisia ihmisiä ei kerta kaikkiaan ole. Kaikki ovat itsekkäitä, pahuuteen taipuvia; -ei siis epätäydellisiä vaan kokonaan pois poikenneita.
Jos ihminen on perisyntinsä tähden tullut mahdottomaksi niin miten ja mihin kohtaan siihen asiaan sopii ihmisrakkautta ja Jumalanrakkautta säteilevä kävelevä evankeliumi? Eikö tässä ole ristiriita?
Mutta mikä saa ihmisen niin hanakasti ihailemaan itseään ja toisiaan? Kerrotaan eräässä kirjassa kuinka esim. entisaikain körttipiireissä oli ylen ihailtu jotain nutturapäistä ja nuhteettomalta ulospäin vaikuttavaa vanhaa muoria jota kaikki pitivät oikein kristityn esikuvana mutta joka olikin ollut oikea teeskentelyn ja omavanhurskauden perikuva. Epäilemättä mustiin pukeutuva ja tiukkaan nutturaan sonnustautunut muori oli pitänyt itsekin itseään kunnon kristittynä ja kävelevänä evankeliumina, miksipä ei?
Todellisuudessa meistä yhdelläkään ei ole mitään mahkuja olla kävelevä evankeliumi. Olemme käveleviä perkeleitä koska olemme ihmisiä, emme sen enempää emmekä vähempää.