Olen melko kiukkuinen uusista käänteistä tässä ketjussa. Saattaa vaikuttaa allaolevaan tekstiini.
Hyvä Yrittäjäkörtti, adressin keräyksen keksin ja rakentelin minä ihan omasta aloitteestani ja omasta päästäni, rivikörttiläisenä, sillä ymmärryksellä ja taidolla, joka minulla on. Se ei ole taloudellista tai verotusteknistä osaamista, päin vastoin. Väännän itkua joka kerta, kun joudun täyttämään papereita, joissa on numeroita. Motiivina ei ole vainoharhaisuus tai poliitikkoihin kohdistuva syyttely, vaan puhdas huoli Saaren puolesta ja tarve selvittää asia, pyytää apua niiltä, jotka asioista päättävät. Ainakaan minun motiivinani ei ole ollut yrittää junailla Aholansaarta muita parempaan asemaan jotenkin keittiön kautta, hyvä veli -meiningillä, vaan Saari olkoon verotuksellisesti samassa asemassa kuin muutkin vastaavat tahot. Tämä asema on se, jonka toivon muuttuvan, niin Saaren kuin muidenkin kohdalla. En tiedä, kuinka siihen päästäisiin, lakia muuttamalla vai sitä tulkitsemalla. Olen kuitenkin sitä mieltä, että tietämättömyydestä huolimatta näihin asioihin on oikeus reagoida myös niillä, jotka eivät ymmärrä verotuksen hienouksia. Huoli Saaren toiminnan jatkumisesta riittää, sen täytyy riittää, oikeudeksi kysellä muutoksen perään.
Niin kauan kuin muistan (n. 17 vuotta näissä kuvioissa mukana), Aholansaari on taloudellisesti tasapainoillut kapealla kaitaleella. Vaatimuksia talouden parantamisesta kuulee silloin tällöin, kritiikkiä samoin, mutta myös (mielestäni ymmärtämätöntä) kritiikkiä ystäväkansan suusta, miten kallista kaikki on ja Saaren toiminnassa rahastuksen maku. Mikäli haluttaisiin panostaa ensisijaisesti talouden parantamiseen, uskoisin, että toiminnanjohtajaksi palkattaisiin taloushallinnon rautainen ammattilainen. Näin ei ole kuitenkaan tehty, vaan on haluttu toiminnanjohtajan olevan jonkinlainen hengellinen roolihahmo, sisältöpuolen osaaja, körttiläisyyden ja seuraperinteen tuntija.
On helppo vaatia sivusta parempaa markkinointia ja näkyvyyttä, kun ei itse ole tapahtumien keskipisteessä miettimässä, että miten hitossa tässä keksittäisiin jotain, mikä auttaisi ja veisi eteenpäin. Jotain, minkä takana olisi ystäväkansan tuki; jotain, jota kukaan ei kokisi rahatukseksi, Paavon perinnön halventamiseksi tai unohtamiseksi, maailman menon mukaan elämiseksi, tai toiselta puolen liian halvalla annetuksi.
Rippikoulumaksujen korottaminen karsisi köyhien perheiden lapsia. Herättäjä-Yhdistys toimii lahjoitusvaroin eikö nuorisotyö tuota taloudellisesti yhtään mitään. Silti siihen panostetaan, kuten mm. Osmo selvittikin. Tilanne on toinen seurakunnissa, jotka saavat kirkollisveroa. Luterilaisella kirkolla on myös huomattava omaisuus ja kaiken maailman rahastoja, joista voidaan tukea milloin mitäkin. Sen vähäisen kokemuksen mukaan, joka minulla on toisaalta H-Y:n ja toisaalta seurakunnan duuneista, olen sitä mieltä, että seurakunnissa on millä mällätä verrattuna erittäin niukkaan linjaan, jota H-Y viisaasti noudattaa. Materiaaleja, matkoja, isosten pizzailtoja, leirejä, kursseja ja lahjoja oli seurakuntatyössä nuorille tarjolla itsestäänselvyytenä, ilmaiseksi tai pilkkahintaan. En kyllä niitä kaipaakaan Herättäjän nuorisotyöhön, sillä siinä on painavaa sisältöä (en sano, etteikö seurakuntien nuorisotyössäkin olisi).
Kiukuttaa myös talkoolaisten työpanoksen aliarviointi. Nuorille kesän talkooaika on korvaamattoman arvokas mahdollisuus tavata ystäviä, harjoittaa uskontoaan ja antaa oma panoksensa rakastamansa yhteisön ylläpitoon. He tekevät ahkerasti raskastakin työtä, ellei tilanne ole muuttunut sitten 1990-luvun, jolloin itse oli prolena joka kesä. Tein paljon enemmän töitä kuin kotona koskaan, enkä ollut joukossa mikään poikkeus siinä asiassa. Kuusi tuntia päivässä ruumiillista työtä: huoneiden siivousta, ruohonleikkuuta, perunoiden kuorimista, kasvimaan hoitoa, puiden pilkkomista, roskien polttoa, ikkunanpesua...
Saaressa, jos missä, oppii työntekoon ja siitä nauttimiseen. Vaikka asuminen Saaressa olikin "ilmaista", oli matkakulujen ja jätskirahan kinuaminen vanhemmilta aina työn takana. Näin on kuulemani mukaan myös nykyisten körttinuorten perheissä, joista monille olisi ylivoimainen rasite maksaa vielä nuortensa asumisesta ja ruuasta. Lisäksi vaatii jonkinlaista kanttia perustella vanhemmilleen, miksi tekee töitä ilmaiseksi Saaressa, kun voisi olla oikeissa kesätöissä tienaamassa rahaa. Enkä usko, että eläkeläistalkoolaisilla on paljonkaan sen enempää ylimääräistä.
Ainoa aika elämässäni, jolloin minulla on oikeasti ollut varaa oleskella Saaressa täydellä hinnalla, on ollut se aika, jolloin olen ollut kuukausipalkkaisessa vakityössä. Nyt kotihoidontuella esimerkiksi ei ole, eikä ollut nuorena tai opiskelijana (silloin sai kyllä alennusta). Hintojen korottamisen vaatiminen tai ystäväkansaan vetoaminen kolahtaa minua nilkkaan ihan henkilökohtaisesti. Siellä adressissa on se tilinumero, laita sinne rahaa, Yrittäjäkörtti, ja haasta kaverisikin mukaan, ne joilla rahaa on - äläkä välitä siitä, että minä räksytän, koska räksytän omiani. Minä en voi sinne laittaa, eikä voi moni muukaan, sillä meillä ei ole. Siksi tein sen adressin, tehdäkseni edes jotain.
Kritiikin sijasta haluaisin kuulla konkreettisia ehdotuksia Paavon perinnön vaalimiseen ja talouden vakauttamiseen. Uskon, että Saaren henkilökunta ja Aholansaarisäätiökin ottaisivat mielellään vastaan hyviä ideoita. Kuinka tasapainoilla uskonnollisen sanoman uskottavuuden ja taloudellisen menestyksen välissä, puun ja kuoren välissä? Kuinka myydä menestyksekkästi ristin teologiaa, oravalta lainaamista, yksinkertaisuuden oppia, kerjäläisenä olemista, ja muuttaa se rahaksi?
